Tags

, , , ,

Mietin tovin, että kirjoitanko tästä vai en. Halusin kirjoittaa, mutta toisaalta aihe on henkilökohtainen, ja saattaa kirjoitetussa muodossa tulla ulos kovin eri tavalla kuin mitä pääni sisällä sen ajattelen. Ehkäpä tämä nyt kuitenkin on oman postauksensa arvoinen, kun näitä asioita olen päässäni pitkään pyöritellyt.

Minulla on ollut ja on edelleen aika ongelmallinen suhde omaan kehooni, painooni ja syömisiin. Olen ollut elämäni aikana aika monen kokoinen, mutta kuitenkin valtaosan tukeva ja iso. Ala-asteella siitä kiusattiin jonkin verran, mutta yläasteella ja lukiossa ei niinkään, siellä ehkä ennemmin yleinen flegmaattisuuteni ja negatiivisuuteni saivat miut “suosittujen” porukan ulkopuolelle (vaikka näin jälkikäteen ajatellen tuntuu, että parempi niin, ja hyvä, että tutustuin jo silloin ystäviin, jotka ovat elämässäni edelleen).

Olen kuitenkin aina tottunut ja ehdollistunut ajattelemaan itseäni normien ulkopuolisena, jotenkin Toisena. Ruokasuhdettani olen miettinyt viime aikoina tosi paljon. Miulle ruoka ei ole koskaan ollut mitään pelkkää polttoainetta, jota syödään, että jaksetaan, vaan ennemmin muita asioita tehdään, jotta välillä voi sitten keskittyä ruokailuun. Ja tässä sitten tulee vastaan viime aikojen ristiriita: en ole oikeasti keskittynyt ruokailuun. Jos käyn yliopistolla syömässä, silloin maltan olla rauhassa aterian kanssa, mutta esim. kotona olen aina joko telkkarin, tietokoneen tai lehden äärellä syödessä. Ikään kuin jotain pitäisi aina tehdä. Luin taannoin mindfulness-tekniikasta painonhallinnassa, ja se tuntui tosi järkevältä, mutta samalla mieli kapinoi pahasti vastaan: “et voi vain syödä, pitää tehdä jotain muuta samalla!”

Tilasin myös viime syksynä semmoisen ruokavalion eräältä trainerilta, ja sen saatuani en ole pahemmin sitä noudattanut. Pelkkää raejuustoa, rahkaa, kaurapuuroa ja karppausta. Tavallaan sitä olisi voinut soveltaakin aika paljon, mutta jokin siinä täysin samanlaisessa toistossa tökki vastaan. Missä nautinto, missä elämykset? Ja mietin myös, että hittoako niitä elämyksiä pitäisi aina ruuasta saada, miksi se on miulle niin tärkeää? Lisäksi inhoan veteen tehtyä kaurapuuroa… Ja jotenkin mieli alkoi myös taistelemaan vastaan, että eihän muutkaan ihmiset tarvii erityistä ruokavaliota pysyäkseen kunnossa. Useimmat kavereistani pysyvät ns. ihannepainossaan, vaikka välillä menee pizzaa, olutta ja karkkeja. Miten?

Pari kolme vuotta sitten kehoni muuttui jotenkin aika paljon, ei vain painollisesti vaan myös muodollisesti. Olin kuin teini, pitkään hukassa omien mittasuhteideni kanssa. Toisaalta olin myös innoissani, vaikka laihtuminen ei tapahtunutkaan ihan terveimmällä tavalla: olin sydänsuruinen, tein raskasta siivoustyötä kuutena päivänä viikossa ja söin välissä leipää ja jugurttia, jos muistin. Sen jälkeen kuitenkin elin hetken innoissani nk. kynähamekautta. Innostuin ensimmäistä kertaa vaatteista ja tyylistä, joka alkoi muotoutua. Ja vaikka muutos ei ollut useita kymmeniä kiloja, olin silti ihan ihmeissäni kaupassa: valitsin rekistä entisen kokoisia vaatteita, kunnes Seppälän täti katsoi hetken ja toi monta kokoa pienempiä sovituskoppiin.

Jotenkin ärsyttää ja vituttaa, että vaikka miten toivon olevani ulkonäköpaineiden ja muun, jos en yläpuolella, niin ainakin tiedostavassa tilassa, niin silti olin hetken riemuissani, että jee, olen taas normaalin kokoinen. Mikähän se perhanan normaali edes on?

Nykyään sitten tasaantunut elämäntilanne ja siivoushommien loppuminen ovat pullauttaneet minut takaisin lähtöpainoon ja sen yli. Sekin on niin pienestä asti sisäänohjelmoitu juttu. Paino on vain luku, joka ei kerro kaikkea. Miulla on nyt varmasti paljon enemmän lihasta kuin vaikka viisi vuotta sitten, mutta silti se luku vaa’assa vaikuttaa paljon enemmän kuin mikään järkeily. Yksi vaihtoehto tietysti olisi lakata käymästä vaa’alla, mikä voisikin olla hyväksi. Enpä nytkään kyllä siellä jatkuvasti ravaa, salilla käydessä pari kertaa kuussa. Ja kiitos vaateteollisuuden, miulla ei ole enää mitään käsitystä siitä, minkä kokoinen mie oikeasti olen. Kaapissani on vaatteita koosta 38 kokoon 46, ja kaikki sopivat. Mitä vittuuuuuuu. Tai siis kaikki vaatteet kaapistani eivät sovi, mutta esimerkiksi koon 40 kauluspaita sopii, mutta toinen kauluspaita kokoa 42 ei mahdu enää, eikä koon 44 mekko. Sen sijaan jalkaan sujahtivat koon 40 caprit tuossa muutama päivä sitten. Seppälän isojen naisten kokoa, mutta silti. Todella rasittavaa.

Olen yrittänyt myös tutustua erilaisiin body positivity -sivuihin netissä. Oma mieli kuitenkin pistää jonkun jarrun siinä seinään “No onhan nuo kauniita kaikki todellakin, mutta jos oman kuvan tuonne laittaisi, niin kyllä se poikkeaisi”. Tiedostan, että kaikki tämä on hirveän itsekeskeistä tai sellaista umpikuja-ajattelua. Minäkeskeistä ennemmin, ehkä? Mutta nämä ajatukset vain ruksuttavat melkein aina päällä kuin Pohjois-Korean kotiradiot ikään. Nykyään hyvin usein esim. baariin mentäessä jotenkin vilkaisen kaikki baarin naiset läpi, ja poimin heistä heti ne piirteet, jotka ovat “paremmin” kuin minulla. Sitten rankkaan itseni alakastiin, ja tulen hyvin itsetietoiseksi omasta olemuksestani. Minua itseäni vaivaa paljon tämä ulkonäkökeskeisyys, joka minuun on tullut.

En mie kuitenkaan aina ja jatkuvasti näe pelkkiä negatiivisia asioita minussa. Tykkään useimmiten olla pitkä, ja miulla on nätit sääret ja vahvat hiukset. Jotenkin kuitenkin jyrään itseni valmiiksi alas, vaikka kukaan muu ei sitä tekisi, ja vaikka ketään muuta ei todennäköisesti kiinnostaisi paskanhiventäkään. Eikä varmaan kiinnostakaan. Muut eivät ehkä jatkuvasti mieti, että millaisia muut ovat ja mitä ne ajattelee, ja toivoisin pääseväni siihen tilaan.

Edittinä lisäpohdintaa: Yksi syy myös tähän kirjoitukseen on se, etten tunne tällä hetkellä oloani hyväksi omissa nahoissani. Tällä hetkellä paino haittaa minua kahdessa tärkeässä harrastuksessa, tankotanssissa ja ratsastuksessa. Ja muutenkin olo on jotenkin turpea ja vieras. Ärsyttää, että pää ja voimat riittäisivät kokeilemaan vaikka mitä inverttiliikkeitä tangolla, mutta yksinkertaisesti vartalo painaa niin paljon, että painopiste muuttuu, ja toisaalta joissain liikkeissä maha ja rinnat ovat tiellä. Samoin ratsastaessa tiedän, että olen liian iso nykyiselle vuokrahepalle, ja toivoisin olevani paremmassa fyysisessä kunnossa, jotta voisin olla parempi ratsastaja hevoselle.

Siinäpä sitä painavaa asiaa olikin, eheheh. Loppuun kuva kissasta, kiitos, jos luit tänne asti!

Image

 

Advertisements