Tags

, , ,

Tuohta, rahaa, euroja, roposia, hynää, kätteistä, käsbää, goligoita. Ajattelin puhua rahasta. Onko kiinnostavaa, onko? Taitaa olla aika yleinen kulttuuriin sidottu juttu, että Suomessa raha-asioista ei juurikaan puhuta, edes perheen kesken. En itse esimerkiksi tarkkaan tiedä, paljonko perheenjäseneni tienaavat tai tienasivat vielä työelämässä ollessaan. Samoin monien alojen palkkaus on vain epämääräisten arvioiden varassa.

Oma suhteeni rahaan alkoi aika nuorena, kun sain avata silloiseen Kansallisosakepankkiin Jeans Club -tilin! Pankkikirja oli farkkukantinen, ja kun tarpeeksi tienasi oravamerkkejä, sai valita hienon jättijulisteen. Itsellä tietysti oli ainakin heposet ja söpö kissanpentujuliste. Viimeksi mainittu on edelleen lapsuudenkodin vessassa, kehystettynä. Rahansäästön kohteena oli tietenkin oma hevonen, sitten joskus. Vähitellen sitten säästöt karisivat, viimeistään siinä vaiheessa, kun muutin omilleni opiskelemaan.

Siitä lähtien olen kikkaillut säästöjen, opintotuen ja asumislisän ja satunnaisten osa-aikatöiden varassa. Sinänsä tiedän olevani todella onnellisessa tilassa, sillä minulla on hyvä tukiverkko, vaikka oma talous joskus kaatuisikin. Viime aikoina se onkin kyllä vavahdellut aika tavalla. Aloin miettiä, miksi raha-asiat mielletään usein niin hankaliksi, ja miksi varsinkin naisten rahankäyttöön liittyy epätietoa ja häpeilyä. Karkeana esimerkkinä: jos mies ostaa helvetinmoisen laajakulmamööpelin, jonka kuvantarkkuudella voi tarkastella jopa fotoshopattujen julkkisten mustapäiden molekyylitasoa, niin se on vain siistii ja kunnon mancave-sijoitus. Koska eihän nyt pienemmällä kannata katsoa telkkaria tai pelata nettipelejä. Jos nainen ostaa designer-käsilaukun, joka pyörii samoissa hinnoissa, sitä pidetään mielestäni paljon helpommin turhuutena. “Kassi kuin kassi, mitä eroa niillä on!”

Itse nyt en ole varsinaista luksuslaukku-kohdeyleisöä, enkä osaa niiden eroista juurikaan kertoa, mutta silti asettelu kummastuttaa. Näkisin, että sukupuolesta riippumatta ihmiset tekevät tunnepohjaisia ostopäätöksiä, ja toisinaan ostelutarve voi kertoa jostain aivan muusta kuin varsinaisen hyödykkeen tai turhakkeen tarpeesta. Kaikki käsilaukkuostokset eivät ole kreisishoppailun satunnaispäätöksiä, eivätkä kaikki telkkarit ole valikoituneet pelkästään järkisyiden varjolla olkkarin tai makkarin pyhiksi alttareiksi. Muutenkin mediassa pidetään aika hyvin yllä tämmöistä “omg I’m such a shopaholic lol kaikki rahat meni!” -naiskuvaa.

Kotona meitä lapsia peloteltiin loputtomasti lainanotosta. “Velka on veli ottaessa, veljenpoika maksaessa!” Myös yleisesti rahan lainailua piti välttää, oltiin sitä sitten saama- tai maksupuolella. Ekoina opiskeluvuosina hämmensi, jos joku pyysi rahaa lainaan. (Karjalaisen vieraanvaraisuuden/-neuroottisuuden omaavana olin myös hämmentynyt, jos joku pyysi teelle, ja tarjosi, noh, teetä. Koska pitäisihän pöydässä nyt olla suolasta ja makkeeta ja pikkuleipiä ja vehnästä jos vieraita… :D) Mutta palataksemme vielä rahaan: jotenkin sitä piti arkailla, kunnioittaa ja pelätä. Toisaalta veljelle opetettiin sijoittamista, minulle ei. Aiemmin se ei edes kiinnostanut, mutta nyt yleinen uteliaisuuteni on vähän heräilemässä siihenkin suuntaan.

Joskus Trendissä tai Oliviassa oli hyvin kiteytetty raha-asioiden paradoksaalisuus: jotta voisi olla ajattelematta raha-asioita, niitä kannattaa ajatella paljon. Haluaisin itse päästä siihen tilaan, että olen aika tarkasti perillä tuloista ja menoista, ja että saisin pienen puskurirahaston itselleni. Tai no, tällä hetkellä olenkin, mutta siis että saisin jotenkin itselleni selkeämmän viikkobudjetin, jota osaisin myös noudattaa. Tällä hetkellä eniten ns. turhia kuluja tulee ulkona syömisestä ja juomisesta. Toisaalta se on tavallaan yksi harrastukseni, melkein. Minusta vaikkapa ulkona kahvitteluun liittyy niin paljon muutakin kuin se pelkkä kahvi ja seura. Jos otan kakun tai leivoksen, nautin maun lisäksi sen esillepanosta, ulkonäöstä, ympäristöstä missä syön sen, ja nautin siitäkin, ettei minun tarvitse tiskata. Toisaalta taas kyseinen kahvittelu voisi jäädä hyvin vaikka kertaan viikossa, minun menettämättä mitään.

Toinen sokea pisteeni on lahjat. En ole mitenkään käsistä kätevä tai askartelija-paskartelija, eli en jaksa enkä osaa näperrellä ihmisille mitään lahjoja itse. Päädyn siis ostamaan sellaisen. Ja koska minusta lahjan antaminen on kivaa, haluan satsata siihen. Monesti olen itselleni haikaillut jotain keittiötavaraa, enkä raaski sitä ostaa, koska se on kallis. Sitten jos tiedän, että joku tuttu kaipailee sellaista, voin ostaa sen, eikä se tunnu enää sijoituksena suurelta. Ja nyt ei edes puhuta mistään monen sadan euron monitoimikoneista, vaan vaikkapa taikinakaapimesta. True story.

Ja prkl. Olisipa niitä säännöllisiä tuloja! Tavallaan onkin, mutta koska olen keikkahommien mukaan töissä, en oikein ikinä osaa enkä voikaan arvioida, kuinka paljon missäkin kuussa tulee työtunteja. Kaipaan muutenkin perustyöaikoja. Nythän ne on itse päätettävissäni, mutta monesti menevät illalle. Olenpa monenakin iltana vääntänyt keskiyöllä ja sen jälkeen juttujani kuosiin. Olen kyllä enemmän iltatekijä muutenkin mutta silti. Ehkä sitä nyt ei tarvitsisi ihmisen iltakymmenen jälkeen tehdä töitä.

Mitäs te minun muutamat lukijani olette mieltä? Millainen tulotaso olisi riittävä? Ja ihan miehet, naiset ja muut siltä väliltä saa vastailla. Onko sukupuolien välillä rahankäyttöeroja, millaisia? Miksi rahasta ei puhuta, tai jos puhutaan, niin se on tasoa “Katso kuva Häkkisen ÖKY-veneestä! Missi osti ÖKY-kartanon!” Aiheuttaako sisustus- ja elämäntapablogien lukeminen rahakateutta? Minulle aiheuttaa. Sen lisäksi, että oman kämppäni sisustus on pakon sanelemaa, minua harmittaa, etten voi ostaa jotain egyptinpuuvillalakanoita. Sitten mietin, että tietäisinkö koko lakanoista ilman blogeja.

Ja mitä mieltä olette klassisesta sanonnasta “köyhän ei kannata ostaa halpaa”? Minusta se toimii joissain jutuissa. Esim. kodinkoneissa ja kengissä olen varautunut siihen, että maksan laadusta. En siis tarkoituksella etsi kallista, tai oleta, että korkeampi hinta tarkoittaa parempaa laatua, mutta monien kenkien kohdalla olen todennut, että kannatti maksaa vaikkapa se 90 euroa talvisaappaista, joilla kävelen sitten neljä talvea, kuin maksaa puolet vähemmän kengistä, jotka eivät lämmitä tai kestä kuin yhden talven. Toisaalta taas en näe järkeä maksaa vaikka jostain huippubrändistä, jos vastaavan tuotteen saa ilman “feimi”lisää.

Ysärin nuortenlehtien tyyliin: ottakaa kantaa!

Advertisements