Tags

, ,

Välillä mietin suurissa korpipohdinnoissani sitä, millaista olisi olla henkilö, joka menee keikoilla hurmokseen, ja ylipäätään ilmaisee voimakkaasti tunteensa. Kävin eilen katsomassa Jakokoskella erinäisiä bläkkis-, kuolo- ja muita örinämetallibändejä, ja seurasin samalla eturivin jamppojen eläytymistä. Kädet nousivat ilmaan, hiukset hulmusivat, suut ja silmät auki nämä tyypit elivät musiikkia koko kropallaan.

Jotenkin tuli semmoinen olo, että jään jostain elämässä paitsi, kun en pääse minkään bändin kohdalla samoihin fiiliksiin, oli se sitten miten suosikki. Enimmilläni heiluttelen nyrkkiä tai sarvia ilmassa, ja laulan ja tanssahtelen mukana, mutta ajatus pitistä tai muuten eturivin kirkuvasta yleisöstä saa miut perääntymään. Osaltaan saattaa toki vaikuttaa se, että kiinnitän liikaa huomiota keikkojen persläpiyleisöön, eli niihin, jotka kaatavat kaljoja muiden päälle puolitahallaan, kiilaavat eteen, vaikkei tilaa ole, ja huutavat kännykkään korvan juuressa, samalla kun lavalla fiilistellään hidasta kappaletta.

Olen ehkä vähän kivikasvona tunnettu, joten välillä joudun selittelemään ihmisille, että miulla on kyllä oikeasti kivaa esim. baarissa ja keikoilla, vaikka ilmekään ei värähdä kasvoilla. Välillä se turhauttaa aika paljonkin, koska sitten alan stressata sitä, että miltä näytän, ja että miten näytetään iloisemmalta.

Ja niin, sitten ne omat soittokeikat… En edes lähde siihen. Katsoin taas kuvia viimeisimmiltä keikoiltamme, ja oma naama oli taas niin hapan ja tympeä, että vituttaa ja naurattaa yhtä paljon. Botoksia? Anti-botoksia, joka saisi naaman oikeasti liikkumaan?

Advertisements