Tags

,

Aina välillä tulee mieleen, että julkaisisin jotain omia fiktiivisiä kirjoituksiani täällä. Yleensä novelliaihioita tuleekin mieleen paljon, mutta harvempi ottaa sen kummemmin tuulta alleen. Tämä tarina kuitenkin tuli melkein valmiina päähän, kun lueskelin hieman samantyylistä novellikokoelmaa. Olkaatten hyvät:

Naapurit

Siinähän se kota oli entisellä paikallaan. Viime viikolla myrskysi oikein kunnolla, mutta eipähän tuo näy kärsineen, ihan on vaan lehtien peitossa. Jaksaako noita ripsiä luudalla vähän alas. Kodalle vievät laakakivet on aika liukkaita, kun kuolleita lehtiä on liiskaantunut kerrokseksi. Maa tuoksuu happamalta, mutta muuten on kerrankin raikas ilta. Loppui se myräkkäkin viimein.

Kodan ovi ei meinaa aueta, turvonnut varmaan sateista. Vaan ei viittis hioa, kun ei meinaa sitten kuivemmilla keleillä pysyä kiinni. Kopaisen kädellä taskua – tulitikut ovat varmassa tallessa. Tulisijassa ei ole pidetty tulta sitten juhannuksen, näinköhän syttyy kunnolla. Asettelen puut ristikkäin, ja repäisen tuohesta ohkaisempia suiroja, ja tulitikku rasahtaa. Liekki väpättää vähän, mutta tarttuu sitten tuoheen ja alkaa kivuta puuta kohti. Ensimmäiset savut pöllähtävät silmille.
– Helkkari, käyhhän nyt vetämään, yskäisen ja avitan hormia pienellä tuohenpalalla.
Viimein ilmavirta alkaa vetää savua ulospäin. Vilkaisen ovelle, ja laitan sitä pienemmäksi. Kassara on valmiina ovensuussa polttopuuta ja muuta varten. Katselen, kun liekit alkavat ahmia puuta. Kostea ja viileä ilma alkaa väistyä lämmön tieltä.

Pihatieltä kuuluu askelia. Olen tempaisemassa kodan ovea kiinni, kun tuttu ääni huikkaa hämärästä.
– Veikko tässä, elä sule ovea! Vieläkö kerkiää juttelemmaan?
Huokaisen helpotuksesta. Naapurimökin Veikkoa ja Riittaa ei ole näkynyt aikoihin, vaikka tännehän ne tuli jo pari viikkoa sitten. Veikko kävelee vähän kankean oloisena, mitähän siellä on sattunut?
– Katoinkin, että savut alkaa nousta, ja tuumin, että käyn vielä kahtomassa, Veikko rykäisee.
– Juu, minä tulin laittamaan talvikuntoon, sikäli kun tätä nyt tarvii laittaa. Ja hakemassa hirvikiväärin ja moottorisahan talveksi tuvalle, niin ei jää tänne turhan pantiksi.

Kaivelen repusta termospullon, ja etsin juhannukselta jääneitä pahvikuppeja. Teijan poppoo se olis halunnu kunnon mukeista… Noh, ei kai sitä nyt auta surkutella. Ollutta ja mennyttä, vaikka kurkkua kuristaa. Tarjoan Veikolle kuppia ja kaadan kahvia. Makkarapaketti joutuu odottelemaan vielä hiillosta.
– Mitenkäs teillä, en oo nähny hetkeen savuja, niin mietin, että lähittekö jo kokonaan, kysäisen.
Veikko näyttää väsyneeltä ja huoltuneelta.
– Niin, mitäs siellä, yritin vielä pihaa siivoilla, talvea vasten, vaan samahan tuo on… Veikko tuntuu etsivän sanoja, mikä sen kaltaiselle supliikkimiehelle on ikävän kuuloista ja näköistä.

Juomme kahvia hiljaisuudessa, ja kuunnellaan, kuinka tuli rapsahtelee kotoisasti. Se on kyllä minun mielestä ollutkin aina maailman mukavimpia ääniä, jos nyt ei Raijan ääntä ja muun perheen juttelua oteta huomioon. Hyvä, että vielä tätäkin rätinää kuulee. Vasta pitkän ajan päästä Veikko liikahtaa ja hieroo ranteitaan, reumaahan silläkin on ruvennut olemaan.
– Niin, se meidän Riitta. Piti kuule hyvästit sanoa, uskotko, Veikko sanoo hiljaa.
Hätkähdän, vaikka jotakin tämmöistä osasin arvatakin. Ilmankos oli Veikko sen näköinen, kun kantaisi raskasta lastia.
– Elä helkutissa, mutisen, kun en muutakaan osaa. Eikä tarviikkaan, tietäähän se Veikko, että on tässä hyvästejä jätetty itse kullekin.
– Mitenkä se sitten, täälläkö vasta huomasit?
– Vähän arvelin kaupungissa, mutta tänne kun tultiin, niin selvä pelihän se oli. En tiiä missä se oli saanut tartunnan, eikä se sitten oikein itsekään enää kohta muistanut mittään, Veikko huokaisee.

Vai vielä joutui Veikkokin tekemään sen tempun. Mukava mies kun mikä, olisihan tuo saanut elää vanhaksi ilman tätä riitsaa.
– Ja elä nyt säikähä, mutta nyt on semmonen tilanne, että Riitta kerkes puremaan ranteesta tuossa yks ilta, Veikko toteaa painavan hiljaisuuden jälkeen.
Veikko näyttää vasenta rannettaan, jossa punoittaa ikävän selvä jälki, ja valkoinen reunus ympärillä. Tolkuissaanhan tuo on, mutta tekee mieli mennä selkeästi tulisijan toiselle puolelle. Veikko on anteeksipyytävän näköinen.
– Niin, silläpä minä tulinkin käymään, että olisitko kehannu tehdä yhden naapuripalveluksen? Riitta on nyt tuolla montussa, sain vielä onneks kaivettua tarpeeks syvän kuopan. Minä tein aamulla semmosen puukannen, jos vaan suinkin pääset, niin kävisitkö heittämässä päälle ja vähän peittelemässä jälkiä, kunhan tästä menen takasin?
Veikko katsoo pyytävästi. Kolmekymmentä vuotta ollaan oltu mökkinaapureita, lapset leikki samoissa puumajoissa. Turhaanhan Veikko tuota ees kyselee, vaan enpä toisaalta olisi arvannut kysymättä mennä pihaan huutelemaan. Nyökkään, ja sanon, että käyn huomenissa, jos vaan malttaa päivänäylle odotella.
– No hyvähän se, niin on sitten hoidossa se. Keittiössä on vielä jottain ruokatarpeita, ota ne, niin eivät mene pilalle turhaan.

Kohennan tulta, ja lisään muutaman halon, niin riittää vielä kunnolla hiillosta yötä vasten.
– Otatko makkaraa? kysyn, kun alan kaivella kabanosseja repusta, ja etsin puukon, jolla viillän pienet viillot makkaroihin.
Veikko tuntuu vähän hätkähtävän kysymystä, ja hieroo taas ranteitaan.
– Hitto vie kun tekis mieli, mutta kyllä tuo tuli rupee nyt meikäläistä sen verran puistattamaan, että parasta mennä kotiin ja hoitaa nää pakolliset hommat alta pois. Kiitosta vaan, Veikko huokaisee, ja nousee lähteäkseen.
Uskaltaudun vielä kättelemään Veikkoa, kun se on menossa ovesta ulos.
– Joo, kiitosta vaan vielä. Avaimen paikan muistatkin?
Nyökkään.
– Minä laittelen sitten aamulla paikat kuntoon, elä huoli. Hyvä kun tulit vielä käymään, sanon, ja yskäisen.
Veikko näyttää viimein rauhalliselta ja selkäkin on vähän oiennut. Kahvi ja seura taisi tulla tarpeeseen, ja tuli kieltämättä itsellekin. Riivatunmoisia viikkoja tässä on ollutkin takana. Veikko nyökkää vielä ovella hyvästiksi, ja lähtee kävelemään mökilleen.

Vartin päästä kuuluu Veikon hirvikiväärin laukaus. Kohennan vähän hiillosta, ja pistän makkarat kypsymään. Aamulla laittaessani puulevyä Riitan ja Veikon päälle en voi olla ihastelematta, miten hyvä puuseppä se Veikko olikaan. Tämäkin jiiriin sahattu, ja just millilleen. Voisihan sitä kodan oveakin vielä vähän laittaa, eihän tässä kiire ole.

Advertisements