Tags

, ,

Graaaaaaaaa miten inhottavaa kipeänä oleminen aina onkaan. Maanantai-iltana nousi kunnon kuume, joka vaan jatkui, ja taisi vielä viime yönäkin pitää lämpöä. Ja varmaan nytkin. Kävin tänä aamuna lääkärissä, kun en viime yönä nukkunut kuin ehkä vartin pätkissä pari tuntia hillittömän yskimisen takia. Ei varmaan kukaan seinänaapureistakaan nukkunut. Onneksi nyt on tropit, joilla toivon mukaan nielutulehdus oppii oman paikkansa tässä maailmassa.

Käytiin viime viikonloppuna, tarkemmin perjantaina Jesnin kanssa huipuilla We Love the 90s -festarilla Helsingissä. Onneksi oltiin vain “köyhien” lipulla, koska meille ainakin toimi järjestelyt ilman suurempia ongelmia. Oluen ja muiden huomien hinnat toki olivat räävittömissä summissa, ja koska siellä ei ollut mitään tuoppipanttia, ihmiset alkoivat roskata tyyliin heti. Bajamajojakin olisi saanut olla enemmän ottaen huomioon, että paikalla oli 10 000 ihmistä, mutta muuten miusta siellä oli festarimeininki. Festareilla saattaa jopa joutua jonottamaan hetken ruokaa, varsinkin, jos änkeää tilaamaan artistien välissä.

Hämmentävää oli, miten hyvin sanoja muisti ulkoa, vaikka esim. CatCatia en edes ysärinä aktiivisesti kuunnellut, enkä pahemmin sen jälkeenkään. Johonkin selkäytimeen ne kaikki on vaan menneet. Alexia yllätti ihan hemmetin prolla meiningillä, en tajunnutkaan, että se on teknisestikin niin hyvä laulaja. Rednexin meno taas oli niin happoista, ettei mitään järkeä, mutta siksi juuri hienoa. E-Type oli ehkä illan isoin <3. Se ukkeli on kohta viisikymppinen, ja tykitti menemään todella hyvällä energialla ja oli koko ajan interaktiivinen yleisön kanssa. Vaikka kyseessä oli iso ulkokeikka, tuntui, että on jollain hyvällä olohuonekeikalla katsomassa.

Pääsin Helsingissä taas kulkemaan metrolla, kyllä oli maalaistollolle jännää! Paluumatkalla menin sitten Parikkalaan kolmeksi päiväksi, ja onneksi menin. Mummo oli ollut torstaista asti sairaalassa kuumeilun takia, ja käytiin sunnuntaina katsomassa. Hetken aikaa tuntui, että hän tunnisti, keitä myö oltiin, ja siitä arvasin, ettei taida enää kovin pitkään kestää. Maanantaiaamuna mummo oli sitten nukkunut pois. Samaan aikaan on toki suru, ja myös helpotus, ettei hänen tarvinnut maata vuodeosastolla viikkoja.

Nyt sitten ohjelmassa toipumista monin tavoin ja lepoa, että pääsisi taas normielämään kiinni. Saisipa itsensä jotenkin kiinnitettyä seinään nukkumaan pystyasennossa. Edes semmoinen istuva nojailuasento ei auta, kun yskänkohtaukset tulevat. Nyt aion kaivaa mangosorbetin pakastimesta ja lusikoida niin kauan, että kurkkukipu turtuu.

Advertisements