Tags

, ,

Vanhempien luona käydessä mukaan tarttui lukioajan mapit, joihin on talletettu myöhempää tarvetta varten esim. kaikki lukiosta saadut monisteet ja kokeet. Lukion ekan luokan äidinkielen tunnilla piti tehdä elokuva-arvio, ja kyllähän tämä teini-kyynismin edustaja selkeästi ennakoi tulevaa uraani kaupunkilehden kriitikkona. 😀 Olkaa hyvät: paria aikamuotokorjausta lukuunottamatta alkuperäisasussaan.

Rainan ruodintaa

Elokuva: Taru sormusten herrasta –  osa I Sormuksen ritarit
Ohjaus: Peter Jackson
Pääosissa: Elijah Wood, Ian McKellan [sic], Viggo Mortensen, Liv Tyler, Cate Blanchett…

Keskiviikkona 9.1.2002 pitkä odotukseni vihdoin palkittiin ja pääsin katsomaan paljon kehutun Taru sormusten herrasta -trilogian ensimmäisen osan. Innosta tutisten könysin penkille ja jäin odottamaan tajuntani räjäyttävää kokemusta. Valitettavasti jouduin pettymään. Vaikka elokuva sinänsä olikin hieno, tarina jännittävä ja tietokonetehosteet täydellisiä, jotain jäi puuttumaan.

Tarinahan alkaa siitä, kun Elijah Woodin esittämä hobitti Frodo Reppuli saa ystävältään Bilbo Reppulilta lahjaksi salaperäisen sormuksen. Sormuksen alkuperäinen omistaja oli pimeyden ruhtinas Sauron, joka oli vuodattanut sormukseen pahuutensa. Sauronin henki jäi ruumiin kuoltua kaipaamaan rinkulaa, ja tuhansien vuosien kuluttua sormus siis päätyy Frodolle. Koska sormus on liian voimakas kenenkään hallittavaksi, se päätetään tuhota siellä missä se on syntynytkin: Tuomiovuoren liekeissä. Sormusta viemään kootaan retkikunta, joka nimitetään Sormuksen ritareiksi. Alkaa vaaroja, hiisejä, örkkejä ja muita vihollisia kuhiseva matka halki Keski-Maan Mordoriin, pahuuden valtakuntaan.

Uuden-Seelannin maisemat ovat taivaallisia ja kamera liitää pehmeästi niittyjen, metsien ja vuorten yllä. Pahuuden puolelle kääntyneen velho Sarumanin Rautapiha on myös kaikessa synkkyydessään taidonnäyte tietokonepuolesta vastaavilta. Mutta sitten ne pienet ja vähän suuremmat virheet. Ensinnäkin Sauronin silmä näyttää siltä samalta “logolta”, joita löytyy mm. julkisten vessojen seinistä ja pulpettien alapuolilta. Kohtauksessa, jossa haltijaneito Arwen laukkaa hevosellaan Frodo sylissään Mustia Ratsastajia pakoon, ratsastajien välimatkat vaihtelevat epäloogisesti. Legolasin nuolet tuntuvat riittävän ikuisuuksiin asti ja kääpiön parrassa olevat palmikot ovat joka kohtauksessa erilaiset.

Myös kaivoksen luona olevassa lätäkössä elelevä olento menettää kauheuttaan, sillä juuri kun hirviö hyökkää, mieleeni putkahti lause: vesihiisi se sihisi hississä. Että se siitä. Myös takanani istuvat, elokuvan jo ilmeisesti ennenkin nähneet äijät pilasivat elokuvan sanomalla seuraavat vuorosanat etukäteen ja pitämällä muutenkin möykkää. Jos nyt kohteliaisuuden vuoksi täytyy loppuun jotain mukavaa sanoa, niin henkilöiden kokoerot oli toteutettu loistavasti ja Mustien Ratsastajien hidastetut liikkeet ja upea varustus ansaitsivat kehuja. Eli pikku puutteista huolimatta leffa jäi kuitenkin plussan puolelle. Ja kirkkaasti. Nyt vain on pakko lukea se *%¤!:n kirja, sillä en millään jaksa odottaa ensi jouluun. Bläääh…

Ah, mikä kriittisyys, mikä flow! 😀 Sinänsä kyllä tämä on merkkihetken dokumentti, sillä luin tuona keväänä Sormusten herran kokonaan ensimmäistä kertaa, ja faniuduin täysin. Nörttiminäni sai vallan, ja sillä tiellä ollaan edelleen. Osa noista lukioajan teksteistä on kyllä aika tiukkaa settiä. Onneksi en ääriaineistunut. Teiniajan päiväkirjoja ei kyllä oikein pysty enää lukemaan edes vitsillä, on sen verran hirveää kielenraiskausta ja huuto- ja kysymysmerkki floodausta. Lisäksi KAIKKI on ihan SAIRAAN DRAMAATTISTA!!?????!!!!

Advertisements