Tags

, ,

Viime aikoina olen tykästynyt jotenkin novelliin kirjoitusmuotona. Tykkään pikkutarinoista, joissa tapahtuu paljon, mutta joissa ei tarvitse kuitenkaan avata kokonaista maailmaa kaikille. Niitä on myös kiva kirjoittaa. Karkasin joulua pakoon Turkkiin, josta voinen päivitellä myöhemmin enemmän, mutta lentokentällä sain pienessä Efes-olutpöhinässä idean tähän novelliin. Haastattelumuoto tuntuu myös tulevan nykyään vähän luontevammin…

Sanokaas muuten, että onko tämmöinen muotoilu miten raskas luettava näytöltä? Toistaiseksi en oikein keksi selkeämpääkään muotoilua noiden kappalejakojen suhteen.

—–

Sinne minne nenä osoittaa

– Olen nyt ollut avustamassa Tullia ja Rajavartiolaitosta kohta pari vuotta. Jokainen työpäivä on erilainen, ”Tea” kertoo.

Hän toivoo oikean nimensä pysyvän työn vuoksi salaisuutena. Tean työnkuva on hieman erilainen kuin yleensä lentokentillä työskentelevillä henkilöillä. Hän on Suomen ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa huumeiden tunnistamiseen kouluttautunut ihmissusi.

– Kyllähän ammattiryhmäni edustajat ovat yleensä nelijalkaisia, mutta en ole antanut sen häiritä, Tea nauraa.
– Kahdessa vuodessa olen kehittynyt ihan älyttömästi, mikä on ollut hienoa huomata, ja josta on ollut paljon etua myös työnantajille, hän kuvailee.

Itä-Suomesta kotoisin oleva kolmekymppinen Tea toivoo haastattelun auttavan useampia ymmärtämään, millaisia mahdollisuuksia ihmissusien elämään liittyy. Hänen mukaansa mediassa ja kahvipöytäkeskusteluissa painopiste on usein uhissa ja haasteissa.
– Ihan jo tämä ihmissutena oleminen tai sellaiseksi tuleminen: siitä on kauheasti väärää tietoa nettikeskusteluissa, vaikka eletään 2000-lukua, Tea puuskahtaa.
– Sehän on resessiivinen geeni, joka kulkee suvussa, eikä se tartu tuosta noin vain ihmisestä toiseen. Omassa suvussa se tosin tuli vähän yllätyksenä, sillä aiemmissa sukupolvissa se on ollut piilevänä 1800-luvulta saakka, Tea kertoo.

Tea itse huomasi olevansa ihmissusi varhaisteini-iässä. Ihmissuden ilmaantuminen perheeseen oli aluksi shokki. Vanhemmat pelkäsivät, että Tea jäisi koulussa yksin. Ystävät kuitenkin pysyivät, ja arki jatkui lähes ennallaan. Tea harmittelee, että monet perheet joutuvat edelleen etsimään tietoa pitkälti itsenäisesti, eikä 90-luvulla ollut sitäkään vähää tietoa, mitä nykyään saa netin kautta.
– Suurimmaksi osaksi kuitenkin selvittiin hyvin. Enemmän hankaluuksia aiheutti ehkä oma korvien väli, Tea nauraa.
– Tutustuin netissä muutamiin muihin ihmissusinuoriin, ja jotenkin se ryhmäytymisen tarve oli valtava silloin… Olihan se tosi kliseistä hommaa, kun nyt miettii, haluttiin perustaa lauma, ja muuta ihan satukirjatason juttua. Toisaalta oli tärkeää päästä vaihtamaan ajatuksia samanlaisten nuorten kanssa, Tea kertoo.

Pari vuotta teini-iästä Tea kapinoi rajusti vanhempiaan ja ympäristöään vastaan. Eräänä iltana, ollessaan nukkumassa krapulaansa pois, Tea havahtui siihen, että täysikuu oli tulossa, ja kaiken rellestyksen keskellä hän ei ollut varautunut eväillä ja turvapaikalla. Tuona iltana Tea ajautui aggressiivisiin tappeluihin ystäviensä kanssa. Kuin ihmeen kaupalla kaikki selvisivät pelkillä naarmuilla, mutta tapahtumat olivat raskas isku Tealle. Hän ymmärsi, ettei entisenlainen elämäntyyli voi jatkua. Nykyään valmistautuminen on jo niin selkäytimessä, ettei vaaratilanteita enää synny.
– Kyllä siinä itsetuntemusta tarvitaan. Pitää osata lukea itseään ja kroppaansa, mutta onneksi kaikki asiat helpottuvat, mitä vanhemmaksi tulee, Tea rohkaisee muita samojen ongelmien kanssa painivia.

Nykyiseen työhönsä Tea sai sattuman kautta innostuksen erään vanhan tuttunsa kautta.
– Näin viitisen vuotta sitten yhtä vanhaa puolituttuani, joka oli valinnut hieman päihteisemmän elämäntavan… Huomasin kuitenkin, että tietyt yhdisteet ja hajut tulivat nenään ihan erilaisina kuin vielä teiniaikana. Hänen kauttaan sain sitten mahdollisuuden testata nimenomaan hajullisesti monia päihteitä, Tea toteaa suoraan.
Tea aloitti itseopiskelut, ja perehtyi paljon huumekoirien koulutukseen. Hän kävi tapaamassa kouluttajia ja ammattilaisia, ja alkoi kysellä mahdollisuutta avustaa viranomaisia.
– Jotkut on kritisoineet sitä, että kyselin kouluttajilta ja koiranohjaajilta apua. Että eihän tässä mitään koiria olla, miksi alennan itseäni. Noille puheille en ole antanut paljoakaan arvoa. Joissain asioissa koiraeläinten hajukoulutus toimii ihmissusillekin hyvin, ja etuna on tietenkin myös se, että voimme keskustella suullisesti. Ja pointtinahan on nimenomaan ollut kehittää itseäni, ottaa kaikki irti ihmissutena olemisesta!

Entä koirien kanssa työskentely? Ovatko työkaverit jo tottuneet toisiinsa?
– Harvoinhan meitä nuuskijoita on montaa samaan aikaan töissä. Tunnen hyvin Helsinki-Vantaalla työskentelevät koirat, ja yleisesti koirien, ainakaan ammattikoirien kanssa ei ole ongelmia. Ne keskittyvät töihinsä ja minä omaani. Meillä oli lapsena perheessä aina koiria, joten ehkä osaan käyttäytyä luontaisesti ”yhteensopivasti”, Tea kuvailee.

Tulevaisuudensuunnitelmissa Tealla on laajentaa ihmissusien työskentelymahdollisuuksia. Työkokemuksen karttuessa alasta ja kouluttautumisesta on ehtinyt kertyä jo melkoisesti tietopääomaa.
– Ilman muuta pitäisi saada jotenkin kehitettyä selkeämpi kouluttautumislinja. Itsekouluttautuminen on kivaa, mutta välillä myös tosi raskasta, ja kun miettii vaikka päihdepuolta, niin onhan se vaikeaakin ja laitonta hommata itse niitä näytteitä… Sinänsä olen tosi kiitollinen, että olen saanut työskennellä, eikä noihin aikoihin ole liikoja palattu, Tea painottaa.

Vaikka Tea on ollut alalla varsin vähän aikaa, ja on siinä ajassa ehtinyt paljastaa huomattavan määrän huumekätköjä matkatavaroista, muutamat henkilöt ovat kritisoineet hänen työtään. Tea ymmärtää osan kritiikistä: ihmis(sude)n palkkaaminen maksaa huomattavasti enemmän kuin koiran koulutus, ja jotkut jopa pelkäävät palveluskoira-alan romahdusta.
– En kyllä usko, että missään vaiheessa ihmissudet voisivat kilpailla koirien kanssa täysin samoista duuneista. Ennemmin molemmat saavat lisähyötyä. Ihmissusilla on etuina tietenkin ihmisominaisuudet, eli pystytään kommunikoimaan selkeästi, voidaan samalla kuulustella epäiltyä, jos haistamme kätkön, eikä ihmissudelle tarvitse erikseen sanoa, että nyt lopetellaan, vaan osaan kyllä katsoa tuntini ihan kellosta, Tea naurahtaa.
– Toisaalta sitten taas koirilla on etunsa, joita ei voi kiistää. Pieni koko auttaa etsimään esimerkiksi ajoneuvojen alta ja sisältä helpommin, ja hajureseptorit ovat kuitenkin vielä vähän paremmat. Lisäksi eläin ei valehtele, ainakaan tietoisesti. Se onkin yksi haaste uusia ”huumesusia” kouluttaessa: miten varmistetaan, että tutkija tai nuuskija on itse rehellinen? Ja tietysti palveluskoira on työkykyinen koko kuukauden, minä taas joudun pitämään muutaman päivän pausseja, Tea muistuttaa.

Työtehtäviä on jatkuvasti enemmän. Tällä hetkellä Tea työskentelee freelancer-tyyppisesti, omalla toiminimellään. Tulli ja Rajavartiolaitos ostavat häneltä palvelut. Jatkoneuvotteluja on käyty itäisten rajanylityspaikkojen kanssa, ja varovaista kiinnostusta on myös ulkomailla. Pioneerin asema ei hätkäytä Teaa.
– Alussa mietin, että uskallanko markkinoida itseäni ja osaamistani. Entä jos olenkin ihan susi tässä hommassa, Tea nauraa raikuvasti.
– Vakavammin sanottuna, tiettyjä paineita on, mutta näen työni ja asemani nimenomaan ovia avaavana, en rajoittavana tai stressaavana.

Haastattelun päätteeksi Tean kännykkä vilkuttaa muistutusta illan työvuorosta. Ennen töitä ehtii vielä käydä sieraimet puhdistavalla iltalenkillä. Lentokentälle tulee aina uutta vainuttavaa.

Advertisements