Tags

, , ,

Mitenkä tämä mieliala on taas mennyt tämmöiseksi? Ihan kuin olisin pudonnut siihen samaan uraan, missä olin ennen lääkkeitä. Onkohan miun aivot sitten vaan synnynnäisesti serotoniinivajaat, vai mistä tämä johtuu? Nyt ei pitäisi edes olla sinänsä suuria traumoja tai negatiivisia muutoksia taustalla. Toki stressaan koko ajan monista asioista, mutta perusrutiinit elämässä on aika ookoo.

Otan jotenkin ihan hirveesti stressiä ja paineita siitä, ettei miun elämä ole samassa tilassa kuin joillain muilla. Miulla ei ole omakotitaloa, hevosia ja/tai kissoja, eikä vakityötä. Äiti oli minun ikäisenä ihan eri elämänvaiheessa. Ei tietenkään pitäisi verrata, tottakai koko yhteiskunnallinen tilanne on ihan eri kuin silloin. Mutta silti ärsyttää: miksi miulla ei voi olla selkeästi haaveena, että haluan vaikka opettajaksi tai lääkäriksi tai pankkivirkailijaksi, ja sitten kouluttaudun ja menen töihin. Miksi miulla ei ole kunnianhimoa tai selkeää suunnitelmallisuutta asioiden suhteen? Tuntuu, että olen päätynyt ja ajautunut eri töihin ja juttuihin elämässäni.

Eniten ärsyttää se oma naama peilissä, koska se tyyppihän se eniten estää kaikkea. Minä jätän hakematta opintoihin, minä jätän menemättä salille, minä istun netissä kaikki illat enkä suuntaa energiaa vaikka valokuvauksen harjoitteluun, vaikka siitä välillä tulee asiallista palautetta, että voisi vähän treenata lisää. Kai se on turvallisempaa olla jossain alavireessä, kuin yrittää ja pudota takaisin monttuun. Perusmasennuspuhettahan se on, että onnistumiset ovat vahinko, onnenkantamoinen, ja epäonnistumiset taas odotettavia ja ansaittuja.

Advertisements