Tags

, , , , ,

Hevostelua, kopukoita, kauraturpia. Lannanluontia, harjausta, kavioiden puhdistusta, pinteleiden käärimistä.

Olen ollut aika pitkään ns. hevosihmisiä. Ensimmäinen Villivarsa-lehteni näkyy olevan keväältä -89, kun olin kypsässä neljän vuoden iässä. Muistan jopa ostohetken. Sittemmin on tullut käytyä leireillä, tunneilla ja hoitamassa epäsäännöllisesti hevosia noin 26 vuotta. Tämäkään osa-alue ei kuitenkaan ole semmoinen, missä välttyisin vertaamasta itseäni muihin.

Ensimmäinen ratsastusleirini oli peräti päivän mittainen, kun tuli niin kamala koti-ikävä, että äidin oli pakko hakea miut pois. Jälkikäteen ajatellen olisi ehkä kannattanut jättää miut sinne, mutta minkäs teet. Myöhemmin hevoskirjoja lukiessa harmittelin, että ratsastusleirinkin hoidin jotenkin “väärin”. Että nyt meni mahdollisuus olla reipas leiriläinen, joka saa uusia kavereita ja oppii paljon viikossa. Hyvä itsetunto jo vuodesta 1992! Jännää kyllä, Savonlinnan Vuohimäessä leireillessä ei koti-ikäväongelmaa ollut, taisin käydä siellä parikin kesäleiriä. (Muita ongelmia miulla tosin oli: en suostunut käymään käsisuihkuttomassa vessassa numero kakkosella, joten olin sit paskomatta kuusi päivää. Jättipeukku.)

Einolan syyslomaleiri oli ihan kauhea: lähdin sinne tosin omasta halustakin yksin, sillä halusin opetella pärjäämään. Muistan kuitenkin pelänneeni esim. kaikkea. Leiri sinänsä oli ihan ok, ja varmasti hyvin järjestetty, mutta pelkäsin hoitohevostani, en osannut kunnolla laittaa jalkasuojia, ja kerran päästin vahingossa toisen ponin karkuun tarhasta, kun piti hakea vain yksi. Saman lukuvuoden hiihtolomalla menin sinne uudestaan, nyt kaverin kanssa, ja taas päädyin valitsemaan ongelmaisen hoitohevosen. Tai no, eihän ne nyt ongelmahevosia olleet, mutta sellaisia, että osasivat kyllä pistää vähänkin epävarman penskan järjestykseen. Tällä leirillä jäin myös laukkaavan hevosen alle, ja kuvaavinta on, että siellä maneesin turpeessa pyöriessäni muistan miettineeni, että “Jes, ehkä miulta murtuu nyt käsi ja pääsen kotiin!”. Wat.

Hevospelosta (ja monien vieraiden paikkojen ja asioiden pelosta) pääsin vasta vähän myöhemmin. Koko ajan kuitenkin halusin olla hevosten seurassa ja oppia ratsastamaan, mutta jokin palanen oli aina hukassa. Ensimmäinen suuri oivallus tapahtui vasta lukioikäisenä, kun kävin yhden luokkakaverini pitämällä tunnilla. Johanna G. ei ollut siinä vaiheessa ammattilainen, mutta ehkä paras opettaja, jonka tunnilla olen käynyt. Opin valtavasti istunnasta, painoavuista ja ratsastuksesta ylipäätään. Tajusin, miltä tuntuu, kun hevonen menee oikein ja kun itse menee oikein.

Irlannissa tuli paljon rutiinia peruskäsittelyyn, ja pari suurta onnistumista Clyden kanssa. Ratsastamaan en siellä kuitenkaan päässyt tai kerennyt kertaakaan. Toinen selkeä ratsastusriemun päivä oli läheisellä lännenratsastustallilla, jossa pystyi keskittymään siihen, miten kivaa on, eikä siihen, miten paska itse on. Nyt sitten Mikko-hepan kanssa en tiedä, miten päin olisin. Se on peruskiva hevonen, mutta jokin meillä ei natsaa. Mietin paljon, kärsiikö se miun koosta. Miun ihannehevonen olisi semmoinen 165 cm korkea, massiivinen olento. Siro, lähes ponimainen ex-ravuri ei ihan täsmää. Joku luottamuspula tai muu meillä lisäksi on. Yhteys ei toimi, ja on turhauttavaa, kun kaikki energia menee jonkun perusjutun kanssa vääntämiseen. Omat ratsastus- ja käsittelytaidot tuntuvat rapistuvan koko ajan. Sitten turhaudun ja kehitän angstin, kun näen muita ratsastajia menemässä kauniita voltteja ja kaarteita ja tasapainoista laukkaa.

Ja mistä tämäkin postaus sai alkunsa? Tunsin kateutta katsoessani laatuelokuvaa Tyttö ja villivarsa 3. Kyllä. Ällösiirappinen vaikeuksien kautta voittoon -tarina, jossa talliarkea näkyy yhtä paljon kuin Kauniissa ja rohkeissa. Sydänmailla on myös paha, siinä ne vaan tyylikkäinä ratsastelee Kanadan maisemissa ja hoitaa kaltoinkohdeltuja hevosia kuntoon. Harvemmin näkyy hikeä, naamaan lentävää kuraa, piereviä hevosia, ripulipaskaa karsinan seinällä, huurustuvia silmälaseja tai kesken ratsastuksen piehtaroivia ratsuja. Jännä juttu. Melkoinen aivopöräyshän tämäkin nyt oli, enkä oikein tiedä, mitä tässä yritän sanoa. Ehkä näissäkin asioissa sitä kaipaa jotain selkeää auktoriteettia sanomaan, että tämän teet hyvin, ja tämän asian voit tehdä paremmin tavalla x.

Millaistahan se tämäkin harrastus olisi, jos ei pinnan alla koko ajan miettisi uhkakuvia siitä, miten kaadutaan hevosen kanssa täydessä vauhdissa, miten dekapitoidun tallin oveen hevosen rynnätessä sisään, tai miten kalloni rusentuu kasaan kavioiden alla? Vaihtoehtoisesti pelkään, että onnistun jotenkin rampauttamaan hevosen tai aiheuttamaan muille ratsukoille tai hevosille vahinkoa. Miten tääkin voi olla näin saatanan vaikeaa!?

Advertisements