Tags

, , , , ,

Nytpä on viimeinenkin osa Olavi Maununpojan tarinaa luettuna! Piispansormus jatkaa siitä, mihin Kalmantanssissa jäätiin. Olavi ja Miracle ovat löytäneet ainakin hetkeksi tasapainon ja onnen erikoisessa ystävyys-rakkaussuhteessaan. Kaikkien opiskelijoiden tavoin Olavi kuitenkin prokrastinoi ja juopottelee itsensä niin flegmaattiseen ja mustasukkaiseen tilaan, että Miracle näyttää lopulta ovea.

Välillä tarinassa nähdään pätkiä Miraclen äidin menneisyydestä, sivutaan tarkemmin Jehanne Darcin salaisuutta ja valotetaan tuon ajan vaikutusvaltaisimman naisen, Jolanda Aragonialaisen rautakouran mahtia. Olavi Maununpoika välttelee vastuuta minkä kerkeää, ja yrittää lypsää aina vain lisää rahaa piispa Pierre Cauchonilta. Sormessaan Olavilla on Cauchonin piispansormus Invicta, voittamaton, jollainen Olavi itsekin uskoo olevansa. Liika valta ja turvallisuuden tunne kuitenkin sokaisevat Olavin, joka ei muutenkaan ole ihmistuntemuksessa se penaalin terävin kynä.

Tarinassa kuitenkin on mielestän erityisen hienoa se, että vaikka hahmot ovat joillain elämänalueilla täystorveloita, kukaan ei ole pelkkä pöljäke tai täysin erehtymätön analyytikko, vaan hahmot ovat inhimillisiä. Olavillakin on hetkensä, ja puhetaidossa Pohjolan mies pesee frankit, engelsmannit ja kirkonmiehet mennen tullen. Romaanissa on taas kerran paljon Olavin sisäisiä, lukijalle huvittavia angstipöräyksiä.

“Viini hämärsi ällini valon vähä vähältä, varoittamattomasti. Ja viinin noustessa kuumottamaan aivojani, pääsi Perkele sen mukana sisääni. Kuinka helposti se kävikään. Paljon juoneen miehen silmistä katselee Paholainen, ja se Paholainen oli jo ohjaamassa ajatuksiani kohti vääjäämätöntä, kohti kadotusta.” (s. 105)

Olavin suomalaistoveri Johannes Suuripääkin tekee paluun romaanissa. Heidän välilleen kuvataan myös hieno ystävyyssuhde, joka perustuu luottamukseen, huumoriin ja rehellisyyteen, eikä valtapeleihin, joihin monet Olavin muut tuttavuudet turvautuvat.

Olavi: “Johannes oli pölkkypäistä suurin, mutta hänen yksinkertaiset aivonsa havaitsivat asioita, joita minun monimutkainen ja hienovarainen mieleni saattoi joskus ylenkatsoa.” (s. 173)

Johannes: “Menenkin nyt silittelemään hänen jalomuotoisia pakaroitaan. Tapaamme huomenna. Ja veljeni, oli totisesti hyvä nähdä uudestaan kalpeat kasvosi. Olin kaivannut outoja ounastelujasi ja alituista valitustasi.” (s. 174)

Toivottavasti Kaunistolla on jo seuraava teos tulillaan! Romaanista saa valtavan määrän tietoa Ranskan historiasta 1400-luvusta. Lisäknoppina todettakoon, että suurin osa kirjan hahmoista on oikeasti eläneitä, historiallisia henkilöitä. Toki kirjailijan tulkintaa on mukana, mutta kyllä Olavin elämässä on hämmentävyyksiä varmasti ilman fiktiolisääkin.

Advertisements