Tänään täytän 30 vuotta. Olen hämmentynyt. En vähiten siksi, että mielestäni äsken oli lokakuu, ja mietin, että vielä puoli vuotta juhliin. Ja nyt se sitten on tänään.

Mietin, onko miulla jotain ikäkriisiä. Ei ymmärtääkseni, toisaalta miulla on ehkä kestokriisi, että hukkaan aikaa ja rahaa päättömällä humanismillani. Kävin viikonloppuna tuttavan polttareissa Tampereella. Kokonaisuutena matka oli onnistunut, mutta tunsin välillä olevani niin eri ikäinen. Hotellilla tunsin oloni tosi vanhaksi ja aikuiseksi: “Tässä sitä vaan yövytään hotellissa ja ihan yksin meen syömään ja kaikkea!” Polttareissa taas tunsin olevani lähinnä 15-vuotias. Tuntuu, että muilla on töitä ja kaikkia kokemuksia niin hirveästi, että olen kuin tynnyrissä kasvanut.

Laskeuduin sentään Pyynikin näkötornista polttarittaren henkisenä tukena, joskin mie sitä tukea olisin tarvinnut varmaan enemmän. Näköalat tornista oli upeat ja sää suosi. Itse laskeutuminen suoritettiin niin, että noustiin turvavaljaissa selkä menosuuntaan seisomaan näkötornin kivikaiteelle. Jalat tuntui ihan spagetilta, enkä uskaltanut vähään aikaan nousta ollenkaan suoraksi, vaikka opastaja siinä yritti saada minua vähän skarppaamaan. Puuskutin kuin villisika, kunnes älysin yrittää rauhoittaa hengitystä ja sitä kautta mieltä. Samalla tornissa olevat ranskalaisturistit kuvasivat minua videolle, olipa hiukka best. Otin ratkaisuksi saman, mitä elämässä yleensä käytän. Iskin silmät kiintopisteeseen, keskityin pysymään elossa ja lähdin vaappumaan alaspäin uskoen, että jokainen hengenveto on viimeinen. Alhaalla nauratti ja tärisytti. Onneksi oloa pääsi tasoittelemaan Pyynikin näkötornin munkkikahveilla.

Mitähän sitä on ajatellut joskus teininä kolmekymppisistä? Ainakin ne oli silloin ihan tolkuttoman vanhoja. Äiskä oli 30 kun synnyin. En koe itseäni millään tasolla valmiiksi tai halukkaaksi tuottamaan omaa jälkikasvua. Mietin myös, että iskeeköhän miulle joku kaamea keski-iän teinikriisi? Tiedättekö, sellainen, kun ei nuorena ole saanut tai uskaltanut bilettää, niin sitten lähempänä viittäkymppiä iskee nahkastringit päälle ja lähtee pissikseksi johonkin puistoon?

Synttäriaikaan osuu tietysti aina myös tämä minun kevätnostalgisointi ja -fiilistely. Toisaalta ruskeanharmaa, kuollut maa on masentava, mutta viime vuosina olen alkanut huomata enemmän sen kasvun ja heräämisen. Se on toisaalta innostavaa, toisaalta uuvuttavaa, kun tuntuu, että pitäisi itsekin aina uudistua. Mie esimerkiksi silloin lokakuussa ajattelin, että tässähän olisi puoli vuotta aikaa, pitäiskö kokeilla jotain elämäntaparemonttia, ja pudottaa painoa kolmekymppisiä varten? Yhtäkkiä sit aika vaan meni tosi nopeasti, ja olen ihan samassa jamassa kuin aina. Enkä sillä, että luulisin yksinomaan tietyn painon tekevän onnelliseksi, mutta en muista millaista on olla ns. normaalipainon rajoissa, joten olisi ollut kiinnostavaa edes kokeilla. Joskus yhden kaverini kanssa mietittiin lukion bussimatkoilla, miten outoa ja siistiä olisi, jos joku kehuisi joskus, että “ootpa laihtunut”. Kaikki painopuhe on ollut niin läsnä koko nuoruuden, että alan olla ihan täynnä. Polttariseurueessakin oli jonkin verran sitä “omg oon syöny niin paljon, oon ihan possu!”-kikattelua, mikä on yleistä, mutta välillä on vaikea enää suodattaa noita.

(Hienosti sain muuten porukoilta synttärikortin, jonka etupuolella lukee “Nuoruuden salaisuus on juoda paljon vettä, syödä salaattia ja harrastaa liikuntaa”. Sisäpuolella sitten oli jo elämästä nauttimisen ohjeina hyvä ruoka ja viini, mutta.. nojoo.)

Mikäköhän kävijäpiikki muuten oli eilen? 😀 Näkyy olevan kolmetoista eri lukukertaa! Taitaa olla blogin ennätys! Oli kyllä älyttömän pitkä postausväli, mutta en vaan kerennyt tai muistanut. Jospa taas pääsisi kirjoitusrytmiin.

Lukurintamalla olen saanut urakoitua pari Utriota läpi, Sunneva olikin miulle ennestään lukematon, vaikka luulin käyneeni kaikki keskiaikaromaanit läpi. Utrio muuten kirjoitti ne n. 26-vuotiaana. Shiiiit. Tiedostavana olikin kyllä vaikea lukea joitain kohtia, vaikka ne romaanit on kyllä feministisiä ja historiallisesti varsin päteviä. Keskiajan ritareilla väkivalta oli aika oleellinen osa elämää, ja kotikuri käsitti esim. naisen lyömisen. Suurin osa noista Utrion mieshahmoista on kyllä kiitettävän älykästä porukkaa, ja keskiössä onkin naiset ja selviytyminen. Oli vaan raskasta lukea pari kirjaa putkeen, jossa neito on uskomattoman pieni, siro ja avuton, ja välillä tulee myös turpaan jopa siltä herra oikealta.

Jaahas. Se pitäisi vielä käydä aikuismaisesti kaupassa, hakea tai kehitellä jotain syömistä illaksi ja kyylätä uusin jakso Game of Thronesia. Suihkun kautta baanalle!

Advertisements