Tags

, , , ,

Otin viimein uuden asunnon ammeen käyttöön virallisesti. Pistin kynttilän palamaan, hain pari vanhaa naistenlehteä luettavaksi ja plumpsautin pari vuotta kaapissa seisoneen kylpypommin veteen. Tämä pommi olikin glitterinen versio! Nyt kimallan yössä ja karistelen varmaan kiillettä vanavedessäni seuraavan viikon, mutta kivaa oli. Pienemmissäkin ammeissa olen yrittänyt puljata, tuossa kuitenkin mahduin varmaan 80 prosenttisesti veden alle!

Tavarat ovat vähitellen asettuneet aloilleen, kuten minäkin. Tykkään kauheasti tästä valon määrästä, mikä uudessa kodissani on. Valoja ei tarvitse kuin ihan illalla tai yöllä. Kattolamput onkin vielä asentamatta, vanhat johdot kun ovat värikoodaukseltaan erilaisia, ja pitää varmistella sähkökynällä, että on virrat varmasti pois. Hassu retroplafondi päätyykin olkkariin, ja jompikumpi omista vanhoista pääsee keittiöön. Kaikki tämä kaappitila! Valoa, avaruutta!

Onnistuin tänään melkein sössimään yhden haastattelujutun, onneksi sain henkilön kiinni, ja homman sovittua huomiseksi. Huomenna on sitten aika rivakka kiire pistää juttu tekstiksi ja toimitukseen, mutta itsepä soppani keitin. Kun vaan saisin aina soitettua ja viestitettyä heti asianosaisille, kun nakki napsahtaa… Ja kunpa kaikki tarkastaisivat sähköpostiaan kymmenen minuutin välein. Ärsyttää, miten puhelinkammoinen sitä välillä on. Pelkään, että häiritsen hirveästi ihmisiä ja että leimaannun puhelinmyyjäksi jo ensisekunneilla. Yritän muistutella itseäni, että ihmisistä on yleensä kiva kertoa ja mainostaa niiden juttuja, ja että ehkä ne eivät vastaisi, jos olisi oikeasti huono hetki. Silti, soittelu nolottaa aina kohtuuttomasti ja kerään rohkeutta numero puhelimen näytöllä, mutta vihreän luurin painaminen kestää ja kestää. Kai se pitää vaan sisuuntua tämänkin asian suhteen.

Sisuuntumisen suhteen ja muutenkin oon huomannut ottavani jotenkin esikuvia vanhoista kirjoista ja tarinoista. Lueskelin lapsena ja nuorena ahkerasti kaikkea, mm. Keskikoulun lukukirjoja 1-4. Niistä mieleen jäi tarina pojasta nimeltä Armas, joka vahingossa pelasti eräänä kesänä sepän tyttären hukkumiselta. Nuori Armas oli oikeasti hyvin pelokas, hermostunut teini-ikäinen poika, mutta yhtäkkiä kaikki alkoivat pitää sitä sankarina. Luulivat, että Armas hyppäsi urheuttaan pelastamaan tyttöä. Armas päätti sitten alkaa feikata rohkeutta, pakotti itsensä katsomaan opettajia silmiin ja muutenkin teki kaikkea mahdollista “epämukavuusalueella”, kuten nykyään varmaan sanottaisiin. Samalla tarinassa kuvattiin hyvin sitä, ettei mikään kuitenkaan tuntunut riittävän omaan mielenrauhaan. Huijarilta tuntui Armaasta ja huijarilta tuntuu minustakin tämä aikuiselämä.

Toinen mieleen jäänyt tarina on Vapaa sunnuntai, joka on kaikessa kaameudessaan ilmeisesti opettavainen. Siinä perheenäiti passaa perhettään päivästä toiseen ja haaveilee yhdestä vapaasta sunnuntaipäivästä maalla. Lapset kilvan kehuvat ja lupaavat sunnuntaita, että kohta äiti saa pitää vapaansa, ja sitten onkin mennyt seitsemäntoista vuotta. Eräänä aamuna äiti livahtaa sitten junaan ja maalle. Mutta eipä auvo siitä ala, vaan tarinan mukaan äiti unohti riisua henkiset valjaansa ja kahleensa. Sitten äiskä istuu puron varressa tuntematta tai näkemättä mitään, suonikohjuiset jalat turpoavat ja pakottavat. Vapaus ei tunnu miltään. Viimeisillä voimillaan äiti raahautuu takaisin junaan, jalat vuotavat verta, ja kotona lapset moittivat, että ilkesikin lähteä ilmoittamatta, nyt meni heidän sunnuntailupaus ihan pilalle. Tarina loppuu tyylikkääseen lauseeseen “Ja kuin uupumaton työratas pyöri äidinsielu tiilikaivossa.” Tämä valoisa tarina loi vahvoja mielikuvia lapsiperhe-elämästä ja naisen osasta maailmassa.

Jaa, mitenkähän pääsin tuosta alun kylpyammekohtauksesta tänne? No, ehkä ainakin näissä glitterhörhöilyissäni voin yrittää muistaa riisua henkisiä valjaita välillä naulaan. Että voisin nauttia ammeesta, tuoksukynttilöistä, hömppälehdistä, kirjallisuudesta, jugurtista uuden hunajan kanssa, viinistä, asmr-videoista, aamukahvista ja viileästä lakanasta varpaiden välissä.

Advertisements