Tags

, , ,

Viime päivinä olen päässyt testaamaan monia asioita. Perjantaina käytiin syömässä Koko&Palan Karibia-ruokaa, lauantaina mentiin parin kaverin kanssa kiipeilemään Treetop-seikkailupuistossa Mehtimäellä.

Perjantain ruokapuoli oli jännittävää ja aika hyvää. Ainakin nyt Karibia-viikoilla sieltä saa ihan järjettömän hyviä mojitoja ja muita rommipohjaisia drinkkejä. Naama meinasi sulaa, kun join minttuista, jäähileistä mojitoa. Ruuat oli ainakin miulla hyviä, joskin annokset oli aika pieniä, eikä kuitenkaan ihan finedining-tasoa. Miulla oli älytön nälkä sinne mennessä, ja tunnin päästä ruokailusta oli olo, että voisin mennä grillin kautta kotiin. Lisäksi tarjoilupuolessa oli koko ajan jotain pientä epävarmuutta ja säätöä. Välillä tuli vääriä ruokia, välillä puuttui osia annoksista. Yksittäisinä eivät harmittaisi, mutta kun oltiin oikeastaan paikan ainoat ruokailijat, ei kiirekään voinut painaa.

Ruuan päälle käytiin vielä Sointulassa, jossa testasin uutta Napue-giniä GT:n muodossa. Olipa ihan tosi hyvää! Tonicin alta maistuivat mausteet ja yrtit, sekä marjaisia makuja. Raikasta ja monipuolista, eikä maistunut viinalta. Kallistakin oli, kun pelkkkä GT maksoi vissiin 13 euroa, mutta tulipa testattua…

Lauantaina päätettiin mennä sit Treetoppiin, eikä hoksattu, että jos varaus on kahdelta, siellä pitää olla varttia vaille. Sivuilta ne ohjeet löytyivät, tosin vasta UKK-kohdasta. Alkunolostelun jälkeen päästiin säätämään valjaita ja kypärää päälle, ja lopulta radalle. Kaksi ekaa yksilörataa oli aika jännittäviä, mutta lopulta ihan kivoja. Olisi voinut mennä uudestaankin, jos aikaa olisi ollut. Vähän kyllä vapisutti joitain esteitä setviessä. Vinkkinä etukäteen: radan kiertäminen helpottuu, jos on jonkinlaisia käsilihaksia. Luulin miullakin olevan, mutta vasen käsi vapisee edelleen, vuorokautta myöhemmin. Katselin siinä vähän naama valkoisena isointa parirataa, joka siis pitää suorittaa pareittain, yksinään esteistä ei oikein pääse. J-mies kannusti, että mennään nyt koko rahalla, ja joku saatanan pohjalainen piirre minussa pistää “näyttämään”. Vähän sama kuin silloin Pyynikin näkötornista laskeutuessa: vaikka paskat oli jo puoliksi housuissa, niin periksi ei jumalauta anneta ettei vaan kukaan pääse sanomaan, etten uskaltanut.

Samalla mentaliteetillä lähdin nousemaan kuvottavan pitkiä narutikkaita. Käsivoimat ehtyivät ehkä 20 prosenttiin tässä vaiheessa. Eka tehtävä oli vielä siedettävä, mutta toka oli jo hirveyttä. Radalla menee kaksi vaijeria rinnakkain ja meillä oli yhteisenä semmoinen köysi, joka oli väkipyörillä ylhäällä. Eli jos mie kiskaisin omaa puolta, se nousi J:n puolelta. Köyden avulla piti sit tukea toista ja itseään samalla kun hivuttautui sitä vaijeria pitkin seuraavalle tasanteelle. Ei tuntunut luontevalta, sen voin sanoa. Seuraavaksi olikin sit vielä hirveämpi. Sama periaate, mutta köyden sijaan meidän välillä oli vain semmoinen pitkä riuku, jota piti käyttää nuorallatanssijan tasapainokepin tavoin. Edelleen siis molemmat pidetään samasta riu’usta kiinni. Jalat vapisivat, kädet vapisivat ja aloin horjua pahasti. Se perkeleen riuku ei auttanut mitään ja maahan oli 15 metriä matkaa. Samalla alla ollut vaijeri jousti sen verran, että sille mentäessä oli “alamäki” ja ennen turvapaikka lievä ylämäki. Lenkkarit luistivat. En tiedä, oliko se paniikkikohtaus vai mikä, mutta itkin ja kirosin siinä radalla ikuisuudelta tuntuvan ajan, vaikka oikeasti meni varmaan alle kymmenen minuuttia. Vaikka turvavaljaat olivat pomminvarmat, näin silti kauhukuvia, että joku vaijereista pettääkin, horjahtaessani isken itseltäni nenän murskaksi sillä riu’ulla tai väännään nilkkani pudotessani vaijerin päältä. Mikään järkevä ajatus ei mahtunut päähän, vaikka tiesin, ettei siinä voisi käydä mitään.

Pääsin jotenkin kikertämään itseni seuraavalle tasanteelle. Pelotti, itketti ja ahdisti. Voinen todeta muutaman tämmöisen kokemuksen jälkeen, etten taida olla niitä “adrenaline rush” -ihmisiä. Onneksi viimeiset tehtävät olivat helpompia. Piti istua pienessä soikossa, kun kaveri kiskoo toiselle puolelle, loppuliuku vaijeria pitkin ja hyppy jarrutinvaijeria vasten. Halusin kaivautua parin metrin syvyyteen maahan enkä ikinä enää nähdä niitä latvuksia. Sittemmin rauhoituin. Mutta ehkä sitä näin kolmekymppisenä voi olla rehellinen itselleen, eikä väittää, että uskallan kaikkea, kun en uskalla. Kaikesta kreisistä ei tarvitse pitää, eikä sen pitäis tehdä miusta huonompaa ihmistä. Toki pääsin illalla kunnon itseruoskintaan, että miten olinkin niin heikko, etten selvinnyt rataa, vaikka ei mitään oikeaa vaaraa koskaan ollutkaan.

Illemmalla pääsin ensimmäistä kertaa kahville mattolaitureiden vieressä olevaan Kahvila Rentoon ja myöhemmin käytiin burgereilla Elinalla. Olipa hyvä hamppari! Otin lammasversion johon tuli vuohenjuustoa. Mikä ilo pitkästä aikaa syödä hampurilainen, jonka sämpylän saa veitsellä halki. Kerubin purilaisissa on mielestäni se perustavanlaatuinen ongelma, että niin hyvältä kuin sämpylä maistuukin, se on ihan liian tuhti hampurilaiseen. Kun veitsellä yrittää leikata, koko hampurilainen litistyy ja tursuu sekavaksi massaksi lautaselle.

Illalla vielä saunottiin, mikä oli ihanaa, mutta en oikein osannut rentoutua sielläkään. Koko ajan päällä joku ihme stressi-syyllisyys-ahdistuneisuustila, jota ei yhtään auta kaikki rasismiuutisoinnit ja muut. Huomenna porukoille pariksi päiväksi. Jospa kykkimen kasvimaalla auttaisi.

Advertisements