Tags

, ,

Vietän itselleni harvinaista flunssapäivää. Pitkään tämä olikin tuloillaan, joten tulkoon nyt sitten. Nyt periaatteessa olisi kerrankin lupa olla vaan ja levätä, ja oonkin saanut tehtyä yhden sudokun, lukenut kirjaa ja istunut sohvalla Frii-kanavaa tuijottaen. Tein äsken myös huvikseni harjoitusmeikin, ja tietenkin nyt se onnistui tosi hyvin, mutta ei varmasti sitten, kun pitäisi sama veistää naamaan ennen iltahiminöitä. Miulta pitäis kyllä ottaa pois peilit, sillä oon onnistunut puristelemaan olemassa olevia ja olemattomia mustapäitä nenästä sillä innolla, että koko kolvi hilseilee ja on epätasaisen värinen.

Suunympärys ja päänahka hilseilee kans. Ratsastus alkaa olla tuskaa, sillä kypärän alla pää oikein muhii hiessä ja niskaan vielä tunkee paarmoja raatelemaan sitä ihoa, mikä vielä tervettä on. Taas näitä hetkiä, kun tekee mieli vetää Furiosa-kalju. Kypärä myös alkaa haista aika täyteläiseltä, vaikka jätän aina toppaukset ja muut “auki” kuivumaan ratsastuskertojen välillä. Vastahan tuo on ostettu vuonna 1996 joten ei kai tässä vielä raaski kerskakuluttaa uutta kypärää… Ja joo, tiiän, että ei varmaan ole enää nykyisten turvallisuusmääräysten mukainenkaan, mutta toisaalta kehtuuttaa ostaa uutta, jos kuitenkin jätän vuokrahommat taas tauolle syssymmällä. On nimittäin useammin kuin kerran tullut semmoinen kunnon vitutus tallilla ja oon jopa ääneen sanonut, että tää ei oo yhtään kivaa enää. Se, että sanon noin hevosjutuista on jo aika huono merkki. Liekö joku uudistunut masennus taas päällä, kun tuntuu, että päivä päivältä menee taas alavireisemmäksi tämä elo. Tallilla ja ratsastaessa etenkin tulee semmoinen olo, etten osaa enää yhtään ja että olen kamalan kankea ja huonokuntoinen säkki hevoselle. En tajua, miten kunto ei voi parantua, kun käyn kuitenkin kolmesti viikossa ja aina teen suunnilleen samat asiat yhtä reippaasti, eli kannan vesiämpäreitä, harjaan ja ratsastan sekä luon lantaa. Joka kerta oon yhtä hiessä ja väsynyt tallilta tullessa.

Mikähän tähänkin avuksi? Tarvitsisin ainakin kunnon opettajan, joka katsoisi ja neuvoisi vaikka kädestä pitäen, miten oikeasti ratsastetaan. Haluaisin hevosen, jonka kanssa olisi jonkinlainen luottamus ja yhteys, että voisin lähteä vaikka puskaratsastamaan ja laukkaamaan maastoon ilman, että tarvii pelätä hevosen kaatuvan, pelästyvän tai kieltäytyvän liikkumasta. Ilmeisesti ihmiset pystyvät harrastamaan tuollaisiakin asioita hevosten kanssa.

Ylipäätään haluaisin osata ja tehdä miljoonaa asiaa, mutta tuntuu, että juna on mennyt niin monen jutun suhteen. Uuden kielen oppiminen, jonkin soittimen opettelu, liikunnallisuus, jonkinlainen ammattitaito… Tuntuu, että oon tehnyt ihan tyhmiä juttuja enkä mitään oikeasti järkevää. Ja niissä asioissa, missä oon edennyt joskus, tuntuu aina tulevan vastaan joku lasiseinä jossain vaiheessa. Tai ennemmin sellainen piirretyistä tuttu liukuportaat-muuttuvat-liukumäeksi-tapahtumasarja. Ensin edistyn hyvin, sit yhtäkkiä alan taantua ja kerta kerralta menee huonommin, kuten vaikka siinä tankotanssissa. Ratsastuksessa sama, alkuun edistyin ihan hyvin ja mielestäni osasin yllättävän hyvin pitkän tauon jälkeen. Viime talvesta asti kuitenkin tuntuu, että joka kerta unohdan enemmän eikä perusjututkaan enää suju. Jopa leffa-arvioita kirjoittaessa on alkanut tuntua samalta, eli en enää uskalla kirjoittaa rempseästi tai sanoa jotain, koska mietin joka lauseen kohdalla, että osaanko perustella tämän asian, jos joku sitä tivaa. Huoh.

Just tällä hetkellä tekee tiukkaa vaan istua ja esim. kattoa telkkaria, kun J tekee ruokaa. Pitäiskö osallistua, auttaa, tehdä jotain? (Totuus: ei, ei ja ei, koska saan olla kipeä, mutta minä ja syyllisyys, you know.)

Advertisements