Tags

, , , , ,

Yli viikon flunssailtuani olen ehtinyt ajattelemaan entistäkin enemmän. Aika tuntuu lentävän entistä nopeammin, päivät sekoittuvat toisiin ja jokin tuntuu hengittävän niskaan. Vielä tuskin huomattavasti, mutta joka päivä vähän lähempänä. Kaupasta tullessa ihastelin kuulasta taivasta. Ilmassa tuntui jo pakkasen kirpeyttä, auringonlasku teki pilvistä punaisia häivähdyksiä siniselle iltataivaalle. Oli kaunista, ja samalla kaikessa tuntui niin selvänä muutos ja ruskan lyhytaikaisuus.

Pelkään, että aika loppuu kesken. Pelkään, että pian on liian myöhäistä. Mille? En osaa itsekään sanoa. Olen kuullut sairastumisuutisia omasta ja lähipiiristä, ne ovat omalla tavallaan saaneet jotain järkähtämään hieman sijoiltaan. Miten ennalta-arvaamatonta elämä lopulta on. Miten vähän ihminen voi tehdä.

I need a wake-up call.

Haluan löytää jonkin kanavan, käytävän tai polun, mitä lähteä kulkemaan. Muutu, muutu, muutu, jyskyttää takaraivossa. Mitähän hemmettiä sitä tekisi elämässä? On moniakin aloja/ammatteja, joita voisin mieluusti tehdä, mutta ei niillä elä. Kustannustoimittajat häviää vauhdilla, samoin muutenkin toimittajat. Kirjastotäditkin taitaa olla katoava luonnonvara.

Eniten ehkä ahdistaa se ajatus tai käsitys, että nykypäivänä kaikissa ammateissa pitäisi olla 24/7. Jos ei anna kaikkeaan ja ole jatkuvasti käytettävissa ja kouluttautumassa, tuntuu putoavan pois. Ja pelkään, että oon jo pudonnut.

Ulko-ovelle tullessa ilmassa tuoksui hetken samalta kuin turvebriketit Irlannin talvessa ja muutaman sekunnin olin jossain muualla kuin raahaamassa kädet pitkänä kauppakasseja. On vaikeaa aina muistaa, että töitä pitäisi hakea laajalta alueelta.  En enää itsekään tiedä, mitkä asiat sitoo minua oikeasti ja mitkä tottumuksesta. Melkein alkaa jo toivoa semmoista Divergent-sarjan maailmaa, jossa ihmisillä on omat selvät vahvuudet ja kyvyt, ja niiden perusteella sitten määrätään ulkoapäin sopiva homma loppuelämäksi. Ei tarviis ajatella koko ajan.

Advertisements