Tags

, ,

Kävin tänään kävelemässä Kuhasalossa. Miten sen läheisyyden aina unohtaakin? Metsään astelu tuntui siltä kuin olisi palannut kotiin. Havujen peittämä polku oli äänetön kävellä. Metsä tuoksuu niin hyvältä. Kaikki se alkava vihreys, järven läheisyys ja hitaasti kasvava sammal.

Ensimmäisen sadan metrin jälkeen näin oravan ihan läheltä. Sillä oli vielä hopeinen talvikarva, myöhemmin näin toisen kaverin, jolla oli jo punainen turkki. Lintujen laulua lukuunottamatta oli todella hiljaista ja tuntui huikaisevan tyytyväiseltä – kuin olisin ollut yksin koko metsässä. Muita lenkkeilijöitä ei näkynyt eikä kuulunut, vaikka autoista ja pyöristä päätellen heitäkin oli paikalla.

Hetken kuluttua kaksi joutsenta kaartoi hassusti ronkkuen Ukonlahdelle. Aluskasvillisuuden joukosta kuului ripinää ja rapinaa, vierellä surisi koko matkan kimalainen. Rannassa polski kaloja ihan vesirajassa. Ehkä haukia, kun tulivat niin ruovikkoon? Ihmettelin hetken, että mitä kohinaa järveltä kuului, mutta sitten tuli mieleen, että ääni kuului varmaan viimeisestä puikkoisesta jääkerroksesta sen liikkuessa aalloissa.

Kun vastaan tuli polun loppupuoliskolla kolme maastopyöräilijää, niiden aiheuttama äänekkyys tuntui melkein väkivaltaisen kovalta siinä ympäristössä. Hirveällä vauhdilla piti painaa kaikkien pienten yksityiskohtien ohi. Pari muuta lenkkeilijää tuntui myös lähes henkilökohtaiselta uhkalta omalle tilalle. Kalmonniemeen päin en viitsinyt mennä, kun siellä tuntui olevan niin paljon ääniä ja ne maastopyöräilijät taas kerran.

Ensi kerralla voisi ottaa mukaan termospullokahvit ja jatkaa yksinoloa. Siellä sammalikossa kävellessä nimittäin aivot lopettivat hetkeksi sen jatkuvan sirinän ja stressin. Oli vaan hyvä olla.

Advertisements