Tags

, , , ,

Lähtöä edeltävänä iltana heiluin vielä miekan kanssa Lehmossa. Meinasi tulla kiire pakata loput. Jälkihikoilin saunan jälkeen, ilma tuntui seisovan kaikkialla. Mitä tarvitsen? Pakkasin ja purin, halusin saada kaiken mahtumaan perässävedettävään lentolaukkuun. Onneksi mentiin laivalla, ettei tarvinnut pelata nestetetristä. Vitutti roudata kaikki pesuaineet mukana. Voisipa vain pestä jollain random hotellishampoolla eikä tarvitsisi ollenkaan naamarasvaa! Optimistisesti otin kynsilakkaakin mukaan, jäi muuten käyttämättä.

Laivalla hytti oli vesirajan alapuolella, autokannen alla. Laivat tuntuvat jotenkin aina samoilta, laivayhtiöstä riippumatta. Samat tuotteet tax-freessä, samat kahvit ja sämpylät, samankaltaiset ihmiset kuluttamassa aikaa penkeillä. Tax-freessä alkoi maistiaistarjoilu, kun Madame Freixenet kaateli kuohuvaa. Juontajan itseironisuus nauratti. Oluthyllyssä oli mahtavankuuloisia tuttavuuksia, mm. So Hipster It Hurts, mutta voi! Menomatkalla ei ostettu, kun aateltiin, että paluumatkallakin ehtii, mutta paluumatka tultiin eri laivalla, jonka valikoimissa puteleita ei ollutkaan!

Illalla suunnattiin kohti yhtä laivan pubeista. Meinattiin katsoa olympia-ammuntaa, mutta sillä kellonlyömällä alkoi karaoke. Lavalla kävi vuoronperään ruotsalaisia ja suomalaisia. Ruotsalaiset, jotka taisivat olla samaa perhettä, vetivät studiotasoisesti. Ehkä 12-vuotias tyttö revitteli Bruno Marsia, sen veli taas Tracy Chapmania. Sitten tuli suomalainen Matti, joka veti melankolisella raastavuudella Rafaelin enkelin. Myöhemmin Matti luikautti myös muita kuolemasta ja viinasta kertovia lauluja. Kaksi suomalaistyttöä kävivät laulamassa Päivänsäde ja menninkäinen -biisin, joka meni eri sävellajista. Tytöt vetivät sitkeästi omalla sävellajillaan, ja tuloksena oli hämmentävän onnistunut, aavemainen ja vielä alkuperäistä surullisempi versio kappaleesta.

Laivan diskoteekissa dansband soitti menneiden vuosien klassikkoja. Aika tuntui menettäneen merkityksensä. Ihmiset ajelehtivat keskellä merta oudossa pseudo-maailmassa, jossa oli omat lakinsa ja aikavyöhykkeensä.

Yöksi menin hytin yläpetiin, mutta katon läheisyys olikin liikaa. Meni varmaan parisen tuntia ennen kuin sain unta, sillä yhtäkkinen tietoisuus siitä, että olen täysin ikkunattomassa hytissä kapeiden käytävien päässä, allani Itämeri ja pääni päällä muutama kymmenen rekkaa sai paniikkikohtauksen kolkuttelemaan ovella. Tilannetta ei auttanut välillä kuuluva piipittävä summeri, joka ei kuitenkaan ollut mikään varoitusääni. Laiva parkkeerasi Maarianhaminaan joskus puoli viideltä aamuyöllä, seinän takana oleva konehuone pisti parastaan.

Aamulla suuntasimme etukäteen varattuun aamiaisbuffetiin, johon kuului lasi kuohuvaa. Yön ahtaus ja ahdistuneisuus hälvenivät, kun aamukahvin ja -skumpan lomassa sai katsella ohilipuvaa Tukholman saaristoa, joka kylpi aamuauringossa. Jokainen pieni mökki näytti ihanalta ja kutsuvalta. Tukholman satamassa päätimme kävellä hotellille, vaikka Jennan perässävedettävä oli ennemmin perässäraahattava. Pyörät sanoivat sopimuksensa irti jo Helsingin päässä. En ollut koskaan käynyt Tukholmassa, joten kaikki oli uutta. Vasemmalla puolella nousi Södermalmin kallioseinämä, oikealla puolella taas Gröna Lund näkyi lahden yli. Matka hotellille onkin karttapalvelun mukaan kolme kilometriä. Tulipa jaloiteltua! Tukholmaa nähdessä tuli sama fiilis kuin joskus Irlannin jälkeen Iso-Britanniaan piipahtaessa. Maisema, ihmiset ja elämäntyyli on melkein samaa, mutta jotenkin kaikesta näkee, että täällä on mennyt paremmin, rikkaammin ja rauhallisemmin kuin Suomessa. Kaikkialla ei roiku sotien jälkeinen trauma, ollaan sopivalla tavalla itsevarmoja ja elämäniloisia.

Hotellilla päästiin yllättäen huoneeseen jo yhdentoista korvilla, vaikka oltiin varauduttu jättämään laukut varastoon ja kiertelemään kaupunkia. Oma pankki-/visakortti ei tosin meinannut mennä ensin läpi, mikä sai jännäväreet menemään läpi. Kohta kuitenkin tuli vihreää valoa. Huone oli mainio. Sänky oli ainakin miulle sopivan jämäkkä ja nukutti hyvin.

Sitten ostamaan Stockholm-korttia. Kortin kotisivuilta ostettuna siihen sai kymmenen prosentin alennuksen, mutta sitä varten piti saada tulostettua se maksuvahvistus, jossa on viivakoodi. Hotellilla oli kyllä business center nimellä kulkeva työhuone juurikin netinkäyttöä ja tulostusta varten, mutta sielläpä olikin Windows päivittämässä itseään ties mihin sfääreihin, kone sammutti itsensä turhia lupia kysymättä ja lopulta tulostusta yritettiin suoraan hotellin respan koneilla. Paperi tuli ulos, mutta ilman kuvia, eli viivakoodi jäi uupumaan. Onneksi turisti-infossa, josta Stockholm-kortti noudettiin, viivakoodi saatiin luettua Jennan puhelimen näytöltä. Pakko kai se on hommata älypuhelin.

Toisaalta nautin ihan älyttömästi sometauosta. Ei tarvinnut ahdistua jatkuvasta uutisvirran päivittämisestä, asioista perilläpysymisestä. Olin vaan, katselin ihmisiä ja maisemia, hengitin vähän vapaammin.

Ensimmäisenä matkapäivänä ajeltiin Hop On Hop Off -bussilla ympäri kaupunkia. Juotiin kahveja ja käytiin syömässä älyttömän hyvät burgerit kattoterassiravintolassa, jossa ravintolat olivat raksakontteja ja kalusteet kuormalavoja. Silti ympäristö oli kukkien ja kasvien, sekä iloisten mainoskylttien ansiosta värikäs ja kutsuva. Oves Hjul Korv -kioski riemastutti, ei vähiten comic sans -fontin takia. Ovekin tarjoili myös kasvismakkaraa. Muutenkin vege- ja vegaaniruoka oli Tukholmassa normaalia, ei mikään kauhean vaivalloinen poikkeus. Tätä Suomeen odotellessa. Espresso Houseja oli joka korttelissa varmaan kolme. “Fika” on todellakin ilmiö Ruotsissa. Ihania kahvileipiä, hyviä perus- ja erikoiskahveja.

Toisena päivänä käytiin Vasa-museossa, Skansenissa ja Gröna Lundissa. Vasa oli upea, kun se yhtäkkiä nousi siinä edessä, museon hämärässä. Mastopuita katsoessa melkein huimasi. Niiden on täytynyt olla massiivisia mäntyjä eläessään. Koristelut, symbolit ja maalaukset toivat inhimillisen lisän. Pohjakerroksessa oli rekonstruoitu hylystä löytyneiden luurankojen pohjalta näiden hukkuneiden kasvoja. Hämmentävän hyvin tehty! Silmät näyttivät eläviltä, ilmeet luonnollisilta. Face to Face oli todellakin osuva nimitys sille osastolle. Vasa-museon museomyymälässä amerikkalaiset taivastelivat suureen ääneen, punkivat jonossa ihan niskaan kiinni ja olivat äimistyneitä, kun ei voinutkaan maksaa euroilla. Myöhemminkin jenkit-ja-eurot-kuvio toistui. Minäkin matkustin Unkariin melko kevyillä pohjatiedoilla, mutta vaivauduin sentään tarkistamaan maassa käytetyn valuutan…

Skansen ei kuulunutkaan Stockholm-passiin, tämä tiedoksi. Lapsille ja perheillehän se olikin enemmän suunnattu, mutta ihan hauska siellä oli kierrellä. Nähtiin myös se legendaarinen Allsång på Skansen -lava ja katsomo. Ne ovat muuten huomattavasti pienemmät livenä. Nähtiin myös villisikoja, euroopanbiisoni ja jopa susia, jotka nukkuivat iltapäivän auringossa. Skansenilla ostin jäätelöä, mutta minulla oli kuulemma väärää rahaa. Kahdenkympin setelit on vaihdettu nyt kesällä, ja olin saanut ilmeisesti Vasa-museosta vaihdossa vanhan kaksikymppisen. Euroissa menetys oli toki vain pari euroa, mutta olipa pöljä olo, kun meni jäätelötiskillä hetkeksi pasmat sekaisin. Toisaalta nyt minulla on keräilykappaleena Selma Lagerlöf -seteli. Nykyisessä on Astrid Lindgren.

Skansenin jälkeen mentiin myöhäislounaalle ja kaljalle viereiseen gasthaus-tyyppiseen ravintolaan, mutta siellä kortti taas aiheutti ongelmia. Jostain syystä muka Osuuspankin kortit eivät ikinä toimi heillä. Lollero. Onneksi mukaan sattui myös S-kortti, jossa on debit-ominaisuus. Sillä sain purilaisen ja hapanta.

Gröna Lund kuului onneksi Stockholm-kortin etuihin. Paikan päällä ostettiin kahdenkymmenen lipun vihkonen, jolla päästiin molemmat viiteen eri laitteeseen. Käytiin teekupeissa, mustekalassa, Lustiga Husetissa (joka vastaa lähinnä Vekkulaa), Blå Tågetissa ja Jetlinessa. Blå Tåget olikin kummitusjuna, joka tajuttiin vasta jonossa. Jetline taas oli klassinen vauhtivuoristorata, jossa keskityin hengittämään. Ei se nyt loppujen lopuksi ollut niin paha, mitä pelkäsin, mutta oon ehkä silti enemmän noiden naurutalojen ja kotieläinpihojen ihminen. Onneksi saatiin kuvatallenne tästä syöksylaskusta.

Kolmantena päivänä kierrettiin vanhaa kaupunkia ja sen keskiaikaisia katuja. Ostin tuliaisia ja tykitin samalla Visani tappiin, kun olin varonut turhaan debit-puolta. Järntorget-jäätelökioskilta ostin itsetehtyyn vohveliin seljankukkasorbettia ja hunaja-sahrami-jäätelöä. Tolkuttoman hyvää! Asioitiin myös ruotsiksi fika-kahveilla 1300-luvun talon kellarissa olevassa kahvila-ravintolassa. Pohdittiin myöhemmin lounasvaihtoehtoja, ja päätettiin mennä yksi pikkukatu alas ja katsoa sieltä. Sattumalta osuttiin juuri kasvisravintolan kulmalle. Toisella puolella oli kunnioitettavalla valikoimalla varustettu oluthuone, jossa kumottiin kolpakot lounasruuhkan väistymistä odotellessa. Lounaalla samassa pöydässä istuneet sedät puhuivat hauskan rauhallista ruotsia, jota pystyi jopa seuraamaan. Kadulla ohi ajoi viikingin näköinen, iso ja parrakas moottoripyöräpoliisi.

Keskiaikamuseossa oli vähän vaikeuksia hahmottaa näyttelyn kiertosuuntaa, mutta hyvä se oli silti. Slussenin aluetta rempataan taas, ja sieltä löytyy paljon kaikkea uutta arkeologisesti merkittävää tutkijoille. Illemmalla kierreltiin taas keskustaa ja käytiin Systembolagetissa. Pieni pullo punkkua lähti mukaan, nautiskelin illalla viinin ja tumman suklaan liitosta. Telkkarista katsottiin olympialaisia ja kannustettiin ruotsalaisia.

Viimeisellä hotelliaamiaisella otin lopuksi croissantin, joka lunasti odotukset. Muutenkin aamiaiset olivat odotetusti mahtavia, oli jos jonkinlaista leipää, leivänpäällistä, mysliä, puuroa, jugurtteja, smoothieita ja hedelmiä. Lähdettiin metrolla Kistaan, koska niin tehtiin myös Bästis-ruotsinkirjassa. Matka kannatti jo pelkkien Tunnelbana-asemien taideteosten takia. Jokaisella asemalla oli oma, uniikki tyylinsä. Oli lasitaidetta, maalaismaisemia seinille maalattuna, köynnöskuvioita, betoniin hiekkapuhallettuja kuvia. Teki mieli ajaa kaikki linjat ja pysähtyä joka asemalla. Kistassa pyörähdettiin viereisellä ostarilla, ostettiin jääkahvit mukaan ja ajeltiin takaisin. Käytiin ottamassa vauhtia Karlaplanin kautta, sillä sen kaunis suihkulähde jäi mieleen ensimmäisenä kiertoajelupäivänä. Sitten Sephoralle ja sieltä Slussenin kautta kohti Fotografiska-valokuvamuseota. Se jätti hiljaiseksi. Teokset Afrikan kuolevasta maailmasta ja eläinlajeista itkettivät ja koskettivat. Bryan Adamsin julkkismuotokuvat olivat hienoja, samoin kuvasarja haavoittuneista brittisotilaista. Fotografiskalta takaisin hotellille hakemaan laukkuja ja taksilla lautalle. Viking Mariella odotti satamassa taas uusia finnjäveleitä. Asioin onnistuneesti ruotsiksi taksikuskin kanssa.

Laivalla keinutti ja matkaväsymys teki tehtävänsä. Lievä ellotus onneksi haihtui yön aikana, ja tällä kertaa nukuin levollisesti alapedissä. Hytti olikin tilavampi ja jotenkin viihtyisämpi kuin tullessa, vaikka tälläkin kertaa oltiin alakannella, pahnanpohjimmaisina. Aamiaisella koitti paluu suomalaisarkeen, kun viereisessä pöydässä keski-ikäiset naiset länkyttivät yksityisasioitaan ja mönkään menneitä ihmis- ja sukulaissuhteitaan, ja toisessa naapuripöydässä lapsiperhe käytti epämääräisesti mustalaisvertauksia jostain huonosta käytöksestä. Arjen rasismia aamutuimaan. Hissijonossa matkalla takaisin hyteille näimme ilkialastoman miehen. Ehkä laivaromanssi meni karille?

Kiertelelin tovin Helsinkiä. Ystävälliset nuoret miehet antoivat euron, vaikka pyysin vain 50 senttiä VR:n säilytyslokeroihin. Paluumatkan junapaikka oli lastenvaunussa. Sain kuitenkin luettua loppuun Nick Caven “Kun aasintamma näki Herran enkelin” ja aloitin David Nichollsin “One Day” -romaanin. Perillä alkoi viimein sataa. Tätä kirjoittaessa join chaiteetä, joka jäi taskuun hotellin aamiaistarjoilusta.

Advertisements