Tags

, ,

Taidan olla yleisesti aika pragmaattinen henkilö. Tunne-elämä toki löytyy, mutta se näkyy harvoin ulospäin mitenkään merkittävästi. Perusnaamalla mennään päivästä toiseen. Teen myös aika rationaalisia valintoja ostoksilla, mutta joskus tulee hetkiä, jolloin järki kaikkoaa. Tässä esimerkki:

kissetmpojot

Katsokaa nyt noita! Aaarrrghhh! En kestä tuota pientä surullista kissaa!!! 😥 Onneksi tämä impulssiostos (postikortti) maksoi huimat 1,60 €, eli se ei ole ongelma, mutta välillä sitä miettii, että mitähän miulle voidaan myydä kymmenen vuoden päästä jos herkistyn vielä lisää? Viime joulun alla myynnissä oli vielä surullisempi kissakortti, kuka sairas sadisti näitä tekee!? Silloin oikeasti olin jo tippa linssissä kaupassa ja piti lähteä pois.

Näin myös viime viikolla hienon ja kuristavan leffan nimeltä I, Daniel Blake. Se oli kaikinpuolin riipaiseva, mutta erityisen kauhea kohtaus tapahtui kirkon ruokapankissa. Se oli jotenkin niin pieni ja konkreettinen yksittäinen tapahtuma, että sen kautta tavallaan pääsin sisälle johonkin tunteisiin. Tuon kortin kanssa on ehkä sama homma. En pysty mieltämään tai käsittelemään uutisia sodista, ydinsodan uhkasta tai epidemioista. Ne on liian suuria kokonaisuuksia. Pitää löytää joku pieni avaimenreikä, minkä kautta uskaltaa alkaa purkaa edes osaa siitä ahdistuksesta ja surusta.

Advertisements