Tags

, ,

Unohdin kirjoittaa edelliseen entryyn yhdestä suuresta saavutuksestani, suorastaan historiallisesta tapahtumasta: MIE SAIN SYÖTYÄ YKSIN RASIALLISEN SUKLAAKONVEHTEJA.

Tämä kuulostaa varmaan aika wtf-asialta, onhan minut nähty syömässä herkkuja milloin missäkin. En myöskään syönyt tätä kertaistumalta, vaan aikaa meni reilu kuukausi. Tämän voiton taustalla onkin enempi henkisen puolen juttuja.

Ottaen huomioon kokoni, voi olla yllätys, ettei meillä kotona hirveästi syöty herkkuja. Jotain päiväkahvipullia, joo, mutta ei todellakaan karkkia, suklaata tai limsoja päivittäin. Joulunaikaan saatiin kyllä suklaakonvehteja, mutta niiden syömiseen liittyi taukoamaton syyllistämispuhe. “Ei näitä kyllä pitäisi syödä”, “voi voi, miten lihottavia nämä ovat”, “laitetaan nämä nyt pois, muuten tulee ahmittua kaikki”. Koskaan ei saatu syödä niitä pirun konvehteja silleen, että olisi ollut olo, että tulipa syötyä. Tänäkin jouluna sain kuunnella korvat täyteen ruokasyyllistämistä ja -puhetta. Hirveet määrät varataan ruokaa, mutta auta armias, jos yrität nauttia niistä. Ei, kun pitää aina ajatella paljonko niissä on kaloreita ja onhan kaikki käyneet jo lenkillä?

Nyt sitten kypsässä 31 vuoden iässä toteutin pitkäaikaisen haaveeni. Ostin Maraboun kaksikerroksisen konvehtirasian ja nautin joka ikisen konvehdin kaikilla aisteilla. Päätin, että näistä en syyllisty. Söin pari konvehtia kerrallaan silloin tällöin. Nuuhkin, katselin, maistelin, keskityin. En jakanut rasiasta kellekään, vaikka syyllisyys meinasi naputtaa, että pitää jakaa, ei saa olla itsekäs. Pidin pääni. Nyt tammikuussa rasia tyhjeni. Oli hyvä olo. Ei jäänyt fiilistä, että se oli väärin tai että en olisi saanut kyllikseni niitä. Päinvastoin, nyt on jotenkin ollut rennompi olo herkkujen suhteen. Ei ole enää niin vahvasti sitä kielletyn hedelmän himoa. Ainakaan nyt ei tee erityisemmin mieli suklaata. Kannatti tehdä.

Advertisements