Tags

, , , , ,

Tuli tuossa yksi päivä Jesnin kanssa autoillessa puheeksi auttaminen ja avun kysyminen, ihan tämmöisissä ystävä- ja tuttavapiireissä. Huomasin, että en oikein mielelläni kysy apua mihinkään keneltäkään. En myöskään automaattisesti osaa tarjoutua avuksi, mutta tästä olen aktiivisesti yrittänyt opetella pois. Taas kerran varmaan kyseessä on ihan vain kotoa opittu tapa, jossain määrin toki voi myös perusluonne vaikuttaa.

Muisteltiin siinä tähän liittyviä tapahtumia. Joskus ihan opiskelujen alkuvuosilta muistan hatarasti tapauksen, jossa taisin pohtia ääneen, että miten saisi jonkun isohkon tavaran vietyä minulle tai miulta veljelleni toiseen kaupunkiin, kun postissa sitä ei olisi saanut. Jesni taisi silloin ehdottaa, että eikö joku meidän sukulainen tai naapuri olisi vaikka menossa samaan suuntaan ja voisi viedä sen. Olin ihan totaalisen hämmentynyt. Meillä perheessä ei yleensä ikinä kysytty keltään edes semi-läheiseltä ihmiseltä kyydityksiä. En myöskään muista, että porukat olisivat ikinä tehneet vastaavaa. Ei noita koskaan ääneen avattu, mutta jotenkin itselle on jäänyt semmoinen tunne, että kyse oli vaivaamisesta ja sen välttämisestä, että eihän nyt jotain naapuria voi velvoittaa ajamaan sivuun muutamaa kilometriä jonkun tavaran takia. Tää on tietenkin nyt minun ja meidän perheen tulkinta asioista, joissain muissa perheissä ja yhteisöissä olisi päin vastoin normaalia ja perustoimintaa, että naapureita autetaan ja tuommoiset kyyditykset menisi tavallisen kanssakäymisen piikkiin.

Tää keskustelu sai ainakin hetkeksi jonkun lampun syttymään, ja ehkä se myös selventi jotain pitkäaikaisia käytösmallejani. Meillä on aina ollut semmoinen “ite pittää pärjätä” -meininki. Monissa asioissa se on ollut ihan hyväksikin: oon oppinut paljon vähän kaikesta, kun olen opetellut itse ja kokeillut. Olen myös muutenkin halunnut oppia ja omaksua uutta, eli se on tässä ollut tukena. Kääntöpuolena sitten en ole tottunut pyytämään apua edes silloin, kun sitä oikeasti tarvitsisin. Välillä voisi myös pyytää apua juttuihin, vaikka ei niin edes tarvitsisi, koska olisihan se kivempi tehdä jotain porukalla.

Liekö sit joku pohjalainen piirre, mutta miulla on joissain asioissa aina semmoinen kaikki-tai-ei-mitään-meininki. Kun joskus teininä kiukuttelin, porukat äyskäisi, että olisin joskus hiljaa, enkä aina valittaisi. Olin sit kaksi päivää kokonaan puhumatta. Ala-asteella sitten tähän avunpyytämiseen liittyen tapahtui käänne, kun oltiin valmistelemassa jotain koulun juhlaa, ja sain tehtäväksi vatkata kerman jälkiruokiin. Äiti oli silloin vuorotteluvapaalla, mutta oli muiden kyläläisten kanssa myös koululla auttamassa, joten kysyin äitiä avuksi hommaan. Äitin sijaisena ollut opettaja sen sijaan tokaisi napakasti, että “Kyllä sinä osaat tehdä itsekin!” Päässäni sitten meni kai joku “no tehdään sitten itse, perkele”-vaihde silmään, enkä ole sen jälkeen pahemmin apua pyydellyt. Sinänsä miusta tuon sijaisopettajan kommentti oli pitkällä aikavälillä hyvä ja asiallinen – siihen asti turvauduin liikaakin äitiin. Se äiskän vuorotteluvapaavuosi oli itselle monin tavoin tosi hyvä, vaikka välillä kipuilinkin, kun kerrankin sain olla kuin muutkin lapset koulussa. Äiti ei ollutkaan jatkuvasti kulman takana, vaan sain olla ihan perusoppilas. Paljon ovat vaikuttaneet varmaan myös vaihtarivuosi ja kieliharjoittelu.

(Edit. Lisäys: Ihan ensimmäisiin koulutodistuksiin muuten opettajani, eli äitini, oli kirjoittanut arvioksi suunnilleen näin, että “Osaat hyvin itse, mutta joskus haluat huomiota ja silloin pyydät herkästi apua”. Jännä homma, että on sit myöhemmin noita lukiessa ruvennut miettimään, että ei kai sit kantsi pyytää apua.)

Vaihtarivuonna muistan äkämystyneeni sisäisesti, kun kannettiin yhteen tapahtumaan tuoleja ja host-perheen isä meinasi auttaa ja ottaa miulta osan tuoleista kannettavaksi. Mielessäni jupisin, että ei suomalaista naista tarvitse auttaa, työntäkää nyt konservatisminne pepattiin. Jälkikäteen ajatellen se varmaan vaan halusi auttaa, ilman mitään sen kummempaa. Ja amerikkalaisuuteen kuuluu kaikessa auttaminen.

Pyydänkin anteeksi, jos olen joskus torjunut tarpeettoman tylysti avuntarjoukset tai jos olen itse jotenkin päsmäröinyt. Olen niin tottunut siihen, että kaikki tehdään itse, etten oikein osaa tunnistaa niitä hetkiä, missä muut toimivat toisin, ainakaan siinä hetkessä. Jälkikäteen saatan sit miettiä, että meniköhän nyt itellä ihan putkeen.

Tänä viikonloppuna oon taistellut kylppärin loisteputken kanssa. Tänään sain sen viimein liikkumaan ja vaihdettua uuden tilalle. Tuostakin tilanteesta kasvoi joku ihmisyyden mittari itselle. “En pyydä apua. En varmana pyydä! Ite pittää pärjätä! Tämän takia nyt huoltomiestä soiteta, on niillä parempaakin tekemistä!” Tässä vaiheessa uskallan tunnustaa, että kun taannoin ostin uuden sohvan, mietin hetken ihan vakavissani, että saisinko kannettua sen yksin asuntoon vaikka jonkun köyden avulla. Onneksi joku järjen ääni tuli siinä kohtaa sitten vastaan.

Arkielämän kannalta on kyllä varmasti hyödyksi osata eri asioita, enkä aio lopettaa uusien asioiden opettelua, mutta ehkä voisin yrittää opetella myös sitä avun kysymistä ja vastaanottamista. Kun onhan tää pärjääminen välillä vähän yksinäistä hommaa.

Advertisements