Work/Play

Tags

, , ,

Kuuntelen juuri uuden Doom-pelin soundtrackia ja kylläpä tuli ikävä Doom II:n pelaamista! Toki uusikin kiinnostaa, mutta tässä koneessa ei varmaan riitä paukut siihen, ja muutenkin oon ollut niin pihalla peleistä ja niiden kehityksestä viimeiset 15+ vuotta, että tuskin ihan heti pääsisin kärryille. Muistelen, että lapsena ja nuorena kuitenkin pelasin aika paljonkin. Olisi kivaa päästä pelaamaan nyt jotain räiskintäpeliä, joka ei olisi liian vaikea. Haluaisin rentoutua, en saada lisää stressiä pelistä ja sen suorittamisesta.

Selvisipä muuten vasta vuosia myöhemmin, että Doomin äänetkin olisivat olleet vähän täräkämmät paremmalla äänikortilla. Nytkin kyllä kaikki ovenavausäänet ja muut tehosteet ovat jääneet niin aivoihin, että aina, kun niitä kuulee tv-sarjoissa, tulee semmoinen virnistys naamalle. Haa, mie tiedän tuon!

Eilen oli taas pääsiäistauon jälkeen miekkailua. Niskat on nyt aika jumissa, mutta muuten oli taas kivaa. Sain jopa suoraan palautetta, että kehittymistä on tapahtunut! Sain myös palautetta niistä asioista, joissa on hiomista, mutta onneksi silleen tosi hyvällä ja selkeällä tavalla. Oli ihan huojentavaa, varsinkin, kun muutaman kuukauden on jo tuntunut, että olen lähinnä taantunut noissa jutuissa.

Oon ehtinyt maistelemaan tosi vähän uutusjäätelöitä! Kohta on kesä jo päällä! Nyt pakastimessa odottaa osin jo syöty Magnum-purkki, ai jösses miten hyvää! HeVi-päiväkirjojakin olen yrittänyt pitää, mutta epäonnisesti rambutanit menivät homeeseen ennen kuin ehdin syödä ne. Pitää hommata uudet jossain vaiheessa.

Töistä otan taas liikaa stressiä. Onneksi niistäkin oon saanut myös hyvää palautetta ja ihan ulkopuolisiltakin, siis silleen ei aivan lähipiirin ihmisiltä. Ehkä sitä näin perjantai-iltana voi vähän taputtaa itseään olalle ja todeta, että jos kohta en kirjoitakaan kovin raflaavista aiheista tai osallistu vallan vahtikoirana poliittiseen journalismiin, niin kirjoitan kyllä muuten oikein asiallisia ja selkeitä, ihmisen näköisiä juttuja. Jonkunhan se on sekin tehtävä.

Advertisements

Huono maailma

Tags

, , , ,

Maailman paino tuntuu taas hartioilla. Tuntuu, että pahuutta on liikaa ja kaikkialla, ja että on turha yrittää tehdä mitään, kun totuudella ja solidaarisuudella ei ole mitään väliä nykyään. Samalla hävettää olla niin etuoikeutettu ja elää turvassa, kun muualla ihmiset elää sodan keskellä.

Kävin äänestämässä, mutta tuntuu, että onko noillakaan enää nykyään hirveästi väliä. Tuntuu, että hyväveli-verkostot ja muut päättää kaikesta, jotain paikallispolitiikkaa annetaan sitten olla sumuverhona muulle vehkeilylle. Ehkä huomenna on taas vähän vähemmän nihilistinen olo. Handmaid’s Tale tuntuu entistä ajankohtaisemmalta.

Ylipäätään ihmiskunnan julmuus tuntuu välillä mahdottomalta sulkea tietoisuudesta. Olen kuunnellut The Tudors -sarjan soundtrackia, sillä se on mainio, mutta samalla on tullut pakosti ajateltua kaikkia mestattuja vaimoja ja ylipäätään sitä, miten helppoa valtaapitäville on vain pistää porukkaa pyövelin eteen. Samanlaisia juttuja tulee pyöriteltyä mielessä, kun luen Milja Kauniston Corpusta, joka sijoittuu Ranskan vallankumouksen kliimaksiin. Giljotiini paukkuu siellä sun täällä. Ihmiset ovat kyllä yksiä perkeleitä.

Jaahas, jokohan se olisi iltaruuan aika nyt 23:20? Ei kyllä mikään ihme, jos on muutenkin ankea olo, kun oon syönyt tänään lähinnä voileipiä, jugurttia ja yhden munkin, sekä neljä kuppia kahvia. Miten muistuttaakin niin kovin kesän 2010 ravintoympyrää? Tällä kertaa sain sentään parsakaalin heti tuoreeltaan ruokaan. Jospa tällä kertaa heitän siitä vain alle 10 % pois!

Hyvä perjantai

Tags

, , , , ,

Huh. Aion nyt luetella töitäni, huolimatta siitä, mitä mieltä vanha kansa on töitään luettelevien mielenlaadusta.

Sain viikolla tehtyä oikeastaan ihan hyvissä ajoissa pelkäämäni työhommat. Uskalsinkin jutella ihmisille, sain helposti haastatteluja ja aurinko sai kaikki jotenkin hyvälle tuulelle. Kävin molemmissa treeneissä ja vielä salillakin, huomenna ehkä voisi käydä venyttelemässä.

Tänään vaihdoin uudet pistokkaat multiin ja aiemmin viikolla sain vehkan vaihdettua altakasteluruukkuun ja niin ikään uusiin multiin. Mullanvaihdon jälkeen päätin siivota kerrankin kunnolla pitkästä aikaa. Vein mattoja ulos ja moppasin. Pesin pyykkiä ja myös miekkailutakin. Ostin uutta Method-pyykinpesuainetta, joka tuoksuu Yankee Candlesin Fresh laundry -kynttilältä. Tuli hajumuistopaluu Irlantiin, jossa polttelin niitä useammankin. Tiskit jätän huomiselle.

Käytiin Sannan kanssa kaupassa, ostin tarpeita bruschettoihin ja nappasin Alkosta pullon viiniä ja pari olutta matkaan.  Ostin myös Iberico-juustoa.

Nyt on jotenkin kerrankin rauhallinen ja rento olo! Edes aamulla uhitellut migreeni ei ehtinyt päälle, vaan kerkesin ottaa särkylääkkeen ja menin Jesnille aamukaffelle. Saatoin sen asemalle ja haistelin kevätilmaa takaisin pyöräillessä. Oikein oivallista. En kyllä osaa syödä bruschettoja röpöstelemättä koko ajan noita tomaatteja pois leivältä, mutta menkööt. Hyvää se on joka tapauksessa!

 

DSC_0668

Kevään korvalla

Tags

, ,

Long time no update. Tänne on välillä vaikea kirjoitella, kun tavallaan paljon on mielen päällä, mutta sitten ei ihan kaikelle kansalle julkiseen blogiin viitsi niin paljon avautua.

Kevät alkaa tuntua kaikkialla. Lisääntyvä valo ja tietty tuoksu ilmassa, lintujen laulu… Tekisi mieli vähän seikkailla! Pitänee lähteä joku päivä haahuilemaan taas Kuhasaloon tai johonkin lähiluontoon. Harmi, että täydenkuun aikaan oli niin pilvistä. Tekee mieli myös ruokota kämppää, vaihdoin jo mullat vehkaan ja pistin rönsyliljan pistokkaita veteen juurettumaan. Yhtä aikaa on tosi tekeväinen ja toisaalta unelias olo. Oon nukahtanut iltaisin hämmentävän nopeasti ja nukkunut melko hyviä unia. Aamuisin silti väsyttää ja välillä tulee otettua päikkäreitä.

Kävin viime viikonloppuna porukoiden luona ja kävin lenkkeilemässä liukuestesuojien kanssa. Miksiköhän en oo älynnyt hommata sellaisia tänne itselleni? Aina ärsyttää, että on huono ilma kävellä, kun ei oo lenkkeilyyn sopivia, luistamattomia kenkiä. Ehkä seuraavalla kauppareissulla muistan tämän.

Uuden paistinpannun sentään sain, kun Fiskarsin Hard Face ei ollut nimensä veroinen, vaan meni kuukaudessa varovaisella ja huolellisella käytöllä pilalle. Sain hakea uuden pannun ja ainakin nyt tuo selvisi ekasta lämmityksestään muuttumattomana.

Tänään olisi St. Patrickin päiväkin, mutta ei taida tulla lähdettyä tuopilliselle. Ehkä huomenna sitten voisi pyörähtää jossain baarissa. Toisaalta ei silleen oo haitannut, että nyt on tullut juotua vähemmän, mutta lähinnä seuran takiahan sitä haluaisi ihmisten ilmoille. Taidanpa siemailla tuolta yhden siiderin ja viettää sohvailtaa. Johan tuo ramaseekin näin kymmeneltä illalla…

 

Yhteistyö ja avunanto

Tags

, , , , ,

Tuli tuossa yksi päivä Jesnin kanssa autoillessa puheeksi auttaminen ja avun kysyminen, ihan tämmöisissä ystävä- ja tuttavapiireissä. Huomasin, että en oikein mielelläni kysy apua mihinkään keneltäkään. En myöskään automaattisesti osaa tarjoutua avuksi, mutta tästä olen aktiivisesti yrittänyt opetella pois. Taas kerran varmaan kyseessä on ihan vain kotoa opittu tapa, jossain määrin toki voi myös perusluonne vaikuttaa.

Muisteltiin siinä tähän liittyviä tapahtumia. Joskus ihan opiskelujen alkuvuosilta muistan hatarasti tapauksen, jossa taisin pohtia ääneen, että miten saisi jonkun isohkon tavaran vietyä minulle tai miulta veljelleni toiseen kaupunkiin, kun postissa sitä ei olisi saanut. Jesni taisi silloin ehdottaa, että eikö joku meidän sukulainen tai naapuri olisi vaikka menossa samaan suuntaan ja voisi viedä sen. Olin ihan totaalisen hämmentynyt. Meillä perheessä ei yleensä ikinä kysytty keltään edes semi-läheiseltä ihmiseltä kyydityksiä. En myöskään muista, että porukat olisivat ikinä tehneet vastaavaa. Ei noita koskaan ääneen avattu, mutta jotenkin itselle on jäänyt semmoinen tunne, että kyse oli vaivaamisesta ja sen välttämisestä, että eihän nyt jotain naapuria voi velvoittaa ajamaan sivuun muutamaa kilometriä jonkun tavaran takia. Tää on tietenkin nyt minun ja meidän perheen tulkinta asioista, joissain muissa perheissä ja yhteisöissä olisi päin vastoin normaalia ja perustoimintaa, että naapureita autetaan ja tuommoiset kyyditykset menisi tavallisen kanssakäymisen piikkiin.

Tää keskustelu sai ainakin hetkeksi jonkun lampun syttymään, ja ehkä se myös selventi jotain pitkäaikaisia käytösmallejani. Meillä on aina ollut semmoinen “ite pittää pärjätä” -meininki. Monissa asioissa se on ollut ihan hyväksikin: oon oppinut paljon vähän kaikesta, kun olen opetellut itse ja kokeillut. Olen myös muutenkin halunnut oppia ja omaksua uutta, eli se on tässä ollut tukena. Kääntöpuolena sitten en ole tottunut pyytämään apua edes silloin, kun sitä oikeasti tarvitsisin. Välillä voisi myös pyytää apua juttuihin, vaikka ei niin edes tarvitsisi, koska olisihan se kivempi tehdä jotain porukalla.

Liekö sit joku pohjalainen piirre, mutta miulla on joissain asioissa aina semmoinen kaikki-tai-ei-mitään-meininki. Kun joskus teininä kiukuttelin, porukat äyskäisi, että olisin joskus hiljaa, enkä aina valittaisi. Olin sit kaksi päivää kokonaan puhumatta. Ala-asteella sitten tähän avunpyytämiseen liittyen tapahtui käänne, kun oltiin valmistelemassa jotain koulun juhlaa, ja sain tehtäväksi vatkata kerman jälkiruokiin. Äiti oli silloin vuorotteluvapaalla, mutta oli muiden kyläläisten kanssa myös koululla auttamassa, joten kysyin äitiä avuksi hommaan. Äitin sijaisena ollut opettaja sen sijaan tokaisi napakasti, että “Kyllä sinä osaat tehdä itsekin!” Päässäni sitten meni kai joku “no tehdään sitten itse, perkele”-vaihde silmään, enkä ole sen jälkeen pahemmin apua pyydellyt. Sinänsä miusta tuon sijaisopettajan kommentti oli pitkällä aikavälillä hyvä ja asiallinen – siihen asti turvauduin liikaakin äitiin. Se äiskän vuorotteluvapaavuosi oli itselle monin tavoin tosi hyvä, vaikka välillä kipuilinkin, kun kerrankin sain olla kuin muutkin lapset koulussa. Äiti ei ollutkaan jatkuvasti kulman takana, vaan sain olla ihan perusoppilas. Paljon ovat vaikuttaneet varmaan myös vaihtarivuosi ja kieliharjoittelu.

(Edit. Lisäys: Ihan ensimmäisiin koulutodistuksiin muuten opettajani, eli äitini, oli kirjoittanut arvioksi suunnilleen näin, että “Osaat hyvin itse, mutta joskus haluat huomiota ja silloin pyydät herkästi apua”. Jännä homma, että on sit myöhemmin noita lukiessa ruvennut miettimään, että ei kai sit kantsi pyytää apua.)

Vaihtarivuonna muistan äkämystyneeni sisäisesti, kun kannettiin yhteen tapahtumaan tuoleja ja host-perheen isä meinasi auttaa ja ottaa miulta osan tuoleista kannettavaksi. Mielessäni jupisin, että ei suomalaista naista tarvitse auttaa, työntäkää nyt konservatisminne pepattiin. Jälkikäteen ajatellen se varmaan vaan halusi auttaa, ilman mitään sen kummempaa. Ja amerikkalaisuuteen kuuluu kaikessa auttaminen.

Pyydänkin anteeksi, jos olen joskus torjunut tarpeettoman tylysti avuntarjoukset tai jos olen itse jotenkin päsmäröinyt. Olen niin tottunut siihen, että kaikki tehdään itse, etten oikein osaa tunnistaa niitä hetkiä, missä muut toimivat toisin, ainakaan siinä hetkessä. Jälkikäteen saatan sit miettiä, että meniköhän nyt itellä ihan putkeen.

Tänä viikonloppuna oon taistellut kylppärin loisteputken kanssa. Tänään sain sen viimein liikkumaan ja vaihdettua uuden tilalle. Tuostakin tilanteesta kasvoi joku ihmisyyden mittari itselle. “En pyydä apua. En varmana pyydä! Ite pittää pärjätä! Tämän takia nyt huoltomiestä soiteta, on niillä parempaakin tekemistä!” Tässä vaiheessa uskallan tunnustaa, että kun taannoin ostin uuden sohvan, mietin hetken ihan vakavissani, että saisinko kannettua sen yksin asuntoon vaikka jonkun köyden avulla. Onneksi joku järjen ääni tuli siinä kohtaa sitten vastaan.

Arkielämän kannalta on kyllä varmasti hyödyksi osata eri asioita, enkä aio lopettaa uusien asioiden opettelua, mutta ehkä voisin yrittää opetella myös sitä avun kysymistä ja vastaanottamista. Kun onhan tää pärjääminen välillä vähän yksinäistä hommaa.

Mjooh.

Tags

,

Taas olisi vaikka mitä mielessä, mitä voisi tehdä, mutta en osaa tarttua toimeen. Olisi kiva kahvitella ihmisten kanssa, mutta jotenkin en ilkeä pyytää ketään kahville, etten vaan ole vaivaksi. Pitäis viedä tuo autokin viimein huoltoon, reppana joutuu kärvistelemään kaikki päivät ulkona, säällä kuin säällä. Ihmekös tuo, että alkaa olla sähköhäiriöitä.

Tekisi mieli ostaa kaikkea mahdollista. Vaatteita, kenkiä, meikkejä, sisustustavaroita. No, sen voin ainakin sanoa, että ei kannata ostaa Acorellen kylmävahaliuskoja. Aattelin, että onpa kiva, luonnonkosmetiikkaa ja maksoikin vain seitsemän euroa. Kokeilin sitten, ja eivät ne tainneet poistaa yhtään karvaa. Enemmän varmaan olisin saanut säärikarvoja irti jollain purkalla kiskomalla. Ehkä sitä voisi taas palata sokerointiasiakkaaksi, jos haluan noita karvoja irroitella.

Tekeepä mieli myös pullaa. Siellähän sitä olis nyt pakastin täynnä, mutta tohdinko syödä? Toisaalta eipä ne kuukausitolkulla kuitenkaan säily hyvänä, joten ehkä niitä voisi syödäkin. Onpa varmasti jännää pohdintaa tämä.

Taidan mennä kirjastoon. Wautsiwau.

 

#arki

Tags

, , ,

Siis nyt vittu oikeasti. Mikä minussa ja minun naamassa oikein on vikana!? Miksi kaikki tuijottaa! Ja miksi kaikki kävelee miun yli, siis ihan kirjaimellisesti?! Tänäänkin taas olin menossa kävellen salille ja kaikki vastaantulijat katsoivat minua sellainen “miten vitussa tommoinen on ulkona?”-ilmeellä. Sitten Norssin kohdalla tuli pyöräilijä vastaan, väistin oikealle lähelle autoa, joka odotti bussipysäkillä jotakuta. Ilmeisesti olisi pitänyt tajuta, että auto ja pyöräilijä ovat samaa seuruetta, kun se jannu meinasi ajaa suoraan päälle mennessään kohti autoa, ja tiuskaisi vielä perään, että “no kävele nyt sit just alle!”

Itselleni vielä tyypilliseen tapaan pyysin anteeksi! Siis minä, vaikka se saatanan hipinnulikka ajoi itse yhtään aikeistaan ilmoittamatta melkein päälle. Vituttaa edelleen tuo ja oma nyhveröimäisyyteni.

Taidenäyttelyn avajaisissa olin keskimäärin kaikkia päätä pidempi, seisoin rauhassa seinustalla ja omasta mielestäni täysin loogisesti pois kulkuväyliltä. Se määrä, minkä sain kyynärpäitä ja läheltä-piti-kengille-polkemista oli häkellyttävä. Miten vitussa ihmiset ei näe n. 180 cm naista (oli korot), joka on myös aika riski ja roteva muutenkin? Ei, siitä piti päästä just kävelemään, missä seisoin. Väliäkö sillä, että vieressä oli puolitoista metriä tyhjää tilaa. Seuraavan kerran alan varmaan rääkyä kuin joku demoninen dinosaurus, jos joku vielä rynnii päälle.

Toisaalta tuntuu usein, että ihmiset eivät kerta kaikkiaan kestä sitä, että minulla on jotenkin huono olla tai varsinkin, jos ilmaisen sitä millään tavalla. Viimeksi treeneissä sain aika napakan osuman peukaloon. Miulla oli toki suojahanskat, mutta niissä on semmoinen sentin kohta, mistä terä voi osua semmoiseen vahvistamattomaan osaan, joten tietysti se osuma tuli just siihen. En ollut asian suhteen mitenkään dramaattinen, mutta varmaan naama on vähän mutrussa ollut, kun kynnen alta pukkasi verta ja ärsytti se huono tuuri. Silti tuntui, että miulle sanottiin monta kertaa, että “tällaista se sparraaminen nyt on, voi sattua vahinkoja!”. Wau, kiitti tiedosta, enpä olisi tajunnutkaan! Olenhan hento kukkainen, joka ei kestä mitään. En todellakaan myöskään syyttänyt ketään tai kerjännyt sääliä, koska tilanne oli oikeasti niin täysin vahinko. Sparrikaverikin sentään pahoitteli ja harmitteli, että näin kävi.

Viime päivinä olen myös kokenut olevani tämän mainoksen nainen:

Siksikin tuntuu, että kaikki tuijottavat. Näkyykö viiksikarvat? Valuuko kuitenkin räkää? Näytänkö vain yleisesti ihan persereiältä?

Viime päivinä on tullut kuunneltua paljon Vesalan biisiä Rakkaus ja maailmanloppu. Tuntuu näin turviselämään peilattuna aika omakohtaiselta, ainakin paikoin.

Mul oli tapana niin kovaa rakastua
mut yleensä ne pojat ei tahtonu mua
Ne pyys mua auttaan läksyissä
mut leikki vierasta välkällä

[…]

Jos sä seuraat mua tiiviisti katseella
mä aattelen et mul on ruokaa naamassa
Jos sä katot liian pitkään
en tajuu mitään sitkään
Kun sä tuut siihen jutteleen
alan kiemurteleen
Ja keskustellessa
kysyn missä on vessa

Vastapainoa

Tags

, , ,

Edellisen tympeyspostauksen vastapainoksi ajattelin kertoa hassunhauskoja tapojani, joilla piristän arkeani.

  • Testaan aina, kuinka monta vessapaperipalasta saan yhdessä pötkössä ulos semmoisesta Just-One-automaatista. Olen kehittänyt tähän tekniikan ja saan yleensä ainakin 5-7 palasta kerralla. Haluan huomauttaa, että en ota paperia yli oman tarpeen tai huvin vuoksi, vaan kerralla sen, minkä tarvitsee.
  • Juttelen ulkona ohimennessä torin naakoille ja variksille. Korpit ja sen sukuiset linnut ovat hyvin älykkäitä ja voivat oppia tunnistamaan ihmisen ja kertoa kavereilleenkin, ketä kannattaa varoa ja ketä ei, joten yritän päästä Joensuun lintujen hyvisten kirjaan. Ehkä tästä on apokalypsissa hyötyä.
  • Riisun farkut monesti silleen potkuttelemalla sängyllä selällään tai talleksimalla ne jalkoihin mytyksi niin, etten auta käsillä.
  • Olen hyvin fiiliksissä, jos kassakuitti päättyy tasalukuun. Sama myös, jos HeVi-osastolla vaaka osoittaa tasalukuja.
  • Puhun paljon itsekseni ääneen, jos olen yksin autoilemassa.
  • Rakastan näprätä sukkien kärkisaumojen “päätyjä”. Monissa sukissa niissä sisä- ja ulkoreunoissa on langanpätkiä tai paksumpaa ommelta sauman päättelyn takia ja niistä saa pyöriteltyä kivan pallon. Muissakin saumakohdissa tai muissa olevat pallomaiset solmut/lankaturat on kivoja.

Tympeää aikuiselämää

Tags

, , , ,

Katsoin äsken verkkopankissa odottavia laskuja. Hip-vitun-hei. Miulla on kaikki aikuiselämän jättilaskut, mutta aika aneemiset tulot. Juuri kun mietin, että toivottavasti ensi kuussa jäisi sitten vähän jotain käteenkin, muistin auto- ja kotivakuutuksen. Siellä odottaa melkein kolmensadan euron potti. Visa-laskulla on vieläkin viime kesän Ruotsin-reissu, jota makselen minimierissä varmaan vielä viiden vuoden päästäkin.

Ahdistaa ja turhauttaa taas kerran. Nyt on ollut kyllä sinänsä enemmän työhommia, mutta sitten taas tietysti työttömyystuki pienenee samaa tahtia. En toisaalta uskalla ruveta täysin freelanceriksi. Tuntuu, että olen yhteiskunnan elätti, enkä pysty antamaan takaisin riittävän suurta panosta.

Pitäisi myös tilata lisää miekkailukamoja, mutta tuo rahatilanne tekee kaikesta aika hankalaa. Miulla on sinänsä puskurirahasto, mutta haluaisin, että se olisi vain ihan äärimmäistä tarvetta varten, ei mikään joka kuukausi käytettävä possupankki. En ees pysty laittamaan sinne mitään tällä hetkellä, joten aika äkkiä sekin on kulutettu, jos en saa muutosta aikaan.

Välillä tulee myös tunne, että oonko tarpeeksi motivoitunut vaikka miekkailuun. Tykkään siitä tosi paljon ja vaikka eilen vapaissa treeneissä oli hämmentävän hyvä olo, vaikka perjantai meni rimpsalla. Silti tuntuu, että en jotenkin “saa” harrastaa sitä, jos en oo supertreenaaja myös vapaa-ajalla ja jos en halua kilpailla. Eikä kukaan siellä treeneissä oo siis antanut ymmärtää mitään tämmöistä, vaan itse jotenkin koen, että kaikessa pitäisi olla tosi hyvä, tai muuten ei kannata ees yrittää. Jännästi varmaan kotioloihin nämäkin ajatusmallit johtaa… Välillä jopa pelkään, että pitääkö ne muut minua siellä ihan hidasteena ja nolona tyyppinä, joka käy treenaamassa tajuamatta, että kannattaisi jo lopettaa. Yhyy. Miksi tarvitsen niin hirveästi validointia ulkopuolelta?

Pitäisi varmaan käydä salilla, kun sekin maksaa koko ajan, mutta tänään ei meinaisi yhtään huvittaa. Olo on eilisen treenauksen jäljiltä kyllä yllättävän hyvä, mutta henkisesti lähinnä tympii kaikki. Ja en jaksaisi käydä taas suihkussa. Kyllä, suuret ongelmani. Kai se pitäis jottain. Tekis mieli lähinnä pullaa. Laskiaispullia, mmm. Ja toisaalta ei edes niitäkään, kun tuntuu, että monesta entisestä herkusta tulee nykyään vähän paha olo.

Ehkä lähen ja meen vaikka venyttelemään salille, jos ei muuta.

How about… no.

Tags

, , ,

Lainasin taas kerran historiallisen viihderomaanin, kun en jaksa lukea mitään nykymaailmaan viittaavaa. Tällä kertaa valinta oli Kristiina Vuoren Kaarnatuuli, viime vuonna ilmestynyt teos, joka perustuu tosielämän henkilöön, 1500-luvun Turussa eläneeseen kauppias Valpuri Innamaahan. Sinänsä mielenkiintoinen setting ja henkilö, Valpurista tuli yksi menestyneimmistä ja rikkaimmista porvareista ja kauppakartano kukoisti, vaikka vittuuntuneet miehet yrittivät iskeä kapuloita rattaisiin.

Yleensä Vuoren kirjoissa on romantiikkaa, ja niin on tässäkin, mutta nyt on kyllä menty jännän äärelle sanastoa valitessa. Tokihan kaikki eufemismit ovat tulleet vuosien ja kymmenien kirjojen saatossa tutuiksi, mutta näitä en ole vielä hirveästi nähnyt.

Tekemiseen viittaavat: koiniminen, jääpiminen, rasvata, naida nutuuttaa.

Elimiin viittaavat: seistä jäpöttää, salainen sarvi, tiiti, lihaisa jötkäle, parrunpätkä, nussu.

Eritteisiin viittaavat: miehen rasva ja naisen röhjö.

MITÄ VITTUAAAAAA.

Vielä olisi pätkä kirjasta lukematta ja vaikeaa tekee. Tiiti. TIITI. NUSSU. En halua lukea enää. Stahp.

Näiden lisäksi päähenkilö on rasittava. Oletettavasti hahmon käyttäytyminen perustuu joihinkin aikalaismerkintöihin, ilmeisesti aika täräkkä täti on ollut kyseessä, mutta näin kirjalliselta kantilta olisi kiva, jos pystyisin löytämään edes jonkun tulokulman hahmoon, jonkin positiivisen piirteen, että voisin kiinnostua. Nyt tuo vaan kiukuttelee kaikille, tekee aina oman päänsä mukaan, kyllästyy kaikkiin ihmisiin koko ajan ja sitten ihmettelee, kun muilla palaa käpy sen kanssa. Ovat kuulemma muut niin hankalia. Raaah.

Turhauttaa myös, että koko ajan elämä menee päin vittua. Kirjassa siis. Varmasti 1500-luvulla olikin rankkaa ja tuossa on vielä sota-aika päällä. Ei vaan jotenkin tässä ajassa ja omassa mielentilassa huvita lukea sitä, miten perseestä kaikki on. Riittäisi, kun avaisin telkkarin. Haluan kirjoilta nyt eskapismia, lohtua.

En oikein osaa ees löytää mitään kemiaa noiden päähenkilöiden välillä. En ainakaan tuolla sanastolla. Joissain kirjoissa osataan luoda henkilöiden väliset jännitteet niin hyvin, että oikein näkee, miten ilma värisee joidenkin hahmojen välillä, vaikka ne eivät tekisi muuta kuin juttelisi niitä näitä. Tuossa kuitenkin tunnelma on jotenkin just semmoinen, mitä näkee suomalaisissa elokuvissa, tunteetonta jyystöä. Alkaa taas Nora Roberts -hylly huudella uhkaavasti, halp.