Vastapainoa

Tags

, , ,

Edellisen tympeyspostauksen vastapainoksi ajattelin kertoa hassunhauskoja tapojani, joilla piristän arkeani.

  • Testaan aina, kuinka monta vessapaperipalasta saan yhdessä pötkössä ulos semmoisesta Just-One-automaatista. Olen kehittänyt tähän tekniikan ja saan yleensä ainakin 5-7 palasta kerralla. Haluan huomauttaa, että en ota paperia yli oman tarpeen tai huvin vuoksi, vaan kerralla sen, minkä tarvitsee.
  • Juttelen ulkona ohimennessä torin naakoille ja variksille. Korpit ja sen sukuiset linnut ovat hyvin älykkäitä ja voivat oppia tunnistamaan ihmisen ja kertoa kavereilleenkin, ketä kannattaa varoa ja ketä ei, joten yritän päästä Joensuun lintujen hyvisten kirjaan. Ehkä tästä on apokalypsissa hyötyä.
  • Riisun farkut monesti silleen potkuttelemalla sängyllä selällään tai talleksimalla ne jalkoihin mytyksi niin, etten auta käsillä.
  • Olen hyvin fiiliksissä, jos kassakuitti päättyy tasalukuun. Sama myös, jos HeVi-osastolla vaaka osoittaa tasalukuja.
  • Puhun paljon itsekseni ääneen, jos olen yksin autoilemassa.
  • Rakastan näprätä sukkien kärkisaumojen “päätyjä”. Monissa sukissa niissä sisä- ja ulkoreunoissa on langanpätkiä tai paksumpaa ommelta sauman päättelyn takia ja niistä saa pyöriteltyä kivan pallon. Muissakin saumakohdissa tai muissa olevat pallomaiset solmut/lankaturat on kivoja.

Tympeää aikuiselämää

Tags

, , , ,

Katsoin äsken verkkopankissa odottavia laskuja. Hip-vitun-hei. Miulla on kaikki aikuiselämän jättilaskut, mutta aika aneemiset tulot. Juuri kun mietin, että toivottavasti ensi kuussa jäisi sitten vähän jotain käteenkin, muistin auto- ja kotivakuutuksen. Siellä odottaa melkein kolmensadan euron potti. Visa-laskulla on vieläkin viime kesän Ruotsin-reissu, jota makselen minimierissä varmaan vielä viiden vuoden päästäkin.

Ahdistaa ja turhauttaa taas kerran. Nyt on ollut kyllä sinänsä enemmän työhommia, mutta sitten taas tietysti työttömyystuki pienenee samaa tahtia. En toisaalta uskalla ruveta täysin freelanceriksi. Tuntuu, että olen yhteiskunnan elätti, enkä pysty antamaan takaisin riittävän suurta panosta.

Pitäisi myös tilata lisää miekkailukamoja, mutta tuo rahatilanne tekee kaikesta aika hankalaa. Miulla on sinänsä puskurirahasto, mutta haluaisin, että se olisi vain ihan äärimmäistä tarvetta varten, ei mikään joka kuukausi käytettävä possupankki. En ees pysty laittamaan sinne mitään tällä hetkellä, joten aika äkkiä sekin on kulutettu, jos en saa muutosta aikaan.

Välillä tulee myös tunne, että oonko tarpeeksi motivoitunut vaikka miekkailuun. Tykkään siitä tosi paljon ja vaikka eilen vapaissa treeneissä oli hämmentävän hyvä olo, vaikka perjantai meni rimpsalla. Silti tuntuu, että en jotenkin “saa” harrastaa sitä, jos en oo supertreenaaja myös vapaa-ajalla ja jos en halua kilpailla. Eikä kukaan siellä treeneissä oo siis antanut ymmärtää mitään tämmöistä, vaan itse jotenkin koen, että kaikessa pitäisi olla tosi hyvä, tai muuten ei kannata ees yrittää. Jännästi varmaan kotioloihin nämäkin ajatusmallit johtaa… Välillä jopa pelkään, että pitääkö ne muut minua siellä ihan hidasteena ja nolona tyyppinä, joka käy treenaamassa tajuamatta, että kannattaisi jo lopettaa. Yhyy. Miksi tarvitsen niin hirveästi validointia ulkopuolelta?

Pitäisi varmaan käydä salilla, kun sekin maksaa koko ajan, mutta tänään ei meinaisi yhtään huvittaa. Olo on eilisen treenauksen jäljiltä kyllä yllättävän hyvä, mutta henkisesti lähinnä tympii kaikki. Ja en jaksaisi käydä taas suihkussa. Kyllä, suuret ongelmani. Kai se pitäis jottain. Tekis mieli lähinnä pullaa. Laskiaispullia, mmm. Ja toisaalta ei edes niitäkään, kun tuntuu, että monesta entisestä herkusta tulee nykyään vähän paha olo.

Ehkä lähen ja meen vaikka venyttelemään salille, jos ei muuta.

How about… no.

Tags

, , ,

Lainasin taas kerran historiallisen viihderomaanin, kun en jaksa lukea mitään nykymaailmaan viittaavaa. Tällä kertaa valinta oli Kristiina Vuoren Kaarnatuuli, viime vuonna ilmestynyt teos, joka perustuu tosielämän henkilöön, 1500-luvun Turussa eläneeseen kauppias Valpuri Innamaahan. Sinänsä mielenkiintoinen setting ja henkilö, Valpurista tuli yksi menestyneimmistä ja rikkaimmista porvareista ja kauppakartano kukoisti, vaikka vittuuntuneet miehet yrittivät iskeä kapuloita rattaisiin.

Yleensä Vuoren kirjoissa on romantiikkaa, ja niin on tässäkin, mutta nyt on kyllä menty jännän äärelle sanastoa valitessa. Tokihan kaikki eufemismit ovat tulleet vuosien ja kymmenien kirjojen saatossa tutuiksi, mutta näitä en ole vielä hirveästi nähnyt.

Tekemiseen viittaavat: koiniminen, jääpiminen, rasvata, naida nutuuttaa.

Elimiin viittaavat: seistä jäpöttää, salainen sarvi, tiiti, lihaisa jötkäle, parrunpätkä, nussu.

Eritteisiin viittaavat: miehen rasva ja naisen röhjö.

MITÄ VITTUAAAAAA.

Vielä olisi pätkä kirjasta lukematta ja vaikeaa tekee. Tiiti. TIITI. NUSSU. En halua lukea enää. Stahp.

Näiden lisäksi päähenkilö on rasittava. Oletettavasti hahmon käyttäytyminen perustuu joihinkin aikalaismerkintöihin, ilmeisesti aika täräkkä täti on ollut kyseessä, mutta näin kirjalliselta kantilta olisi kiva, jos pystyisin löytämään edes jonkun tulokulman hahmoon, jonkin positiivisen piirteen, että voisin kiinnostua. Nyt tuo vaan kiukuttelee kaikille, tekee aina oman päänsä mukaan, kyllästyy kaikkiin ihmisiin koko ajan ja sitten ihmettelee, kun muilla palaa käpy sen kanssa. Ovat kuulemma muut niin hankalia. Raaah.

Turhauttaa myös, että koko ajan elämä menee päin vittua. Kirjassa siis. Varmasti 1500-luvulla olikin rankkaa ja tuossa on vielä sota-aika päällä. Ei vaan jotenkin tässä ajassa ja omassa mielentilassa huvita lukea sitä, miten perseestä kaikki on. Riittäisi, kun avaisin telkkarin. Haluan kirjoilta nyt eskapismia, lohtua.

En oikein osaa ees löytää mitään kemiaa noiden päähenkilöiden välillä. En ainakaan tuolla sanastolla. Joissain kirjoissa osataan luoda henkilöiden väliset jännitteet niin hyvin, että oikein näkee, miten ilma värisee joidenkin hahmojen välillä, vaikka ne eivät tekisi muuta kuin juttelisi niitä näitä. Tuossa kuitenkin tunnelma on jotenkin just semmoinen, mitä näkee suomalaisissa elokuvissa, tunteetonta jyystöä. Alkaa taas Nora Roberts -hylly huudella uhkaavasti, halp.

Konvehtivoitto

Tags

, ,

Unohdin kirjoittaa edelliseen entryyn yhdestä suuresta saavutuksestani, suorastaan historiallisesta tapahtumasta: MIE SAIN SYÖTYÄ YKSIN RASIALLISEN SUKLAAKONVEHTEJA.

Tämä kuulostaa varmaan aika wtf-asialta, onhan minut nähty syömässä herkkuja milloin missäkin. En myöskään syönyt tätä kertaistumalta, vaan aikaa meni reilu kuukausi. Tämän voiton taustalla onkin enempi henkisen puolen juttuja.

Ottaen huomioon kokoni, voi olla yllätys, ettei meillä kotona hirveästi syöty herkkuja. Jotain päiväkahvipullia, joo, mutta ei todellakaan karkkia, suklaata tai limsoja päivittäin. Joulunaikaan saatiin kyllä suklaakonvehteja, mutta niiden syömiseen liittyi taukoamaton syyllistämispuhe. “Ei näitä kyllä pitäisi syödä”, “voi voi, miten lihottavia nämä ovat”, “laitetaan nämä nyt pois, muuten tulee ahmittua kaikki”. Koskaan ei saatu syödä niitä pirun konvehteja silleen, että olisi ollut olo, että tulipa syötyä. Tänäkin jouluna sain kuunnella korvat täyteen ruokasyyllistämistä ja -puhetta. Hirveet määrät varataan ruokaa, mutta auta armias, jos yrität nauttia niistä. Ei, kun pitää aina ajatella paljonko niissä on kaloreita ja onhan kaikki käyneet jo lenkillä?

Nyt sitten kypsässä 31 vuoden iässä toteutin pitkäaikaisen haaveeni. Ostin Maraboun kaksikerroksisen konvehtirasian ja nautin joka ikisen konvehdin kaikilla aisteilla. Päätin, että näistä en syyllisty. Söin pari konvehtia kerrallaan silloin tällöin. Nuuhkin, katselin, maistelin, keskityin. En jakanut rasiasta kellekään, vaikka syyllisyys meinasi naputtaa, että pitää jakaa, ei saa olla itsekäs. Pidin pääni. Nyt tammikuussa rasia tyhjeni. Oli hyvä olo. Ei jäänyt fiilistä, että se oli väärin tai että en olisi saanut kyllikseni niitä. Päinvastoin, nyt on jotenkin ollut rennompi olo herkkujen suhteen. Ei ole enää niin vahvasti sitä kielletyn hedelmän himoa. Ainakaan nyt ei tee erityisemmin mieli suklaata. Kannatti tehdä.

Hajanaisia ajatuksia sieltä täältä

Tags

, , , , ,

Katsottiin tänään A Bigger Splash ja Everybody Wants Some!!, kun ne jäi Rokumentissa välistä. Onneksi valittiin tuo katsomisjärjestys, pidin molemmista, mutta Everybody jätti selvästi kivan ja vapautuneen jälkimaun. Toisaalta tuli jotenkin hankala olo, kun molemmissa oli vain ns. täydellisiä nuorisovartaloita ja kaikki olivat niin kovin nättejä ja sirpakoita.

Varsinkin Everybodyn collegen freshman-kokemukset tuntuivat katkeransuloisilta katsoa. Kasarimaailma oli ihanan viaton ja todellakin nuoreen elämään keskittyvä. Ärsyttävästi oma pää ei antanut tätäkään katsoa neutraalisti, vaan olin varsin tietoinen, että jos olisin ollut tuohon aikaan tai ylipäätään jossain college-menoissa mukana, olisin taatusti ollut joku, joka ei tule kutsutuksi bileisiin tai jota ei ainakaan kukaan leffan tyypeistä olisi tullut pokailemaan.


Oon saanut hyvää palautetta työhommista, mikä on ollut huojentavaa. Se on myös vaimentanut jonkin verran huijarisyndrooman räpätystä korvissa. Edelleen silti jännittää, mitä kevään työrupeamasta tulee, mutta ehkä pitäisi vain kanavoida Jon LaJoiea ja “try not giving a fuck!”. Kuvauspuolta pitäisi kyllä treenata taas, ja paljon!


Sain joululahjaksi suklaakasvohoidon EcoBeautyyn ja nyt pitäisi muistaa käyttää se. Olen tainnut käydä kasvohoidossa tai missään hemmottelussa viimeksi kolme vuotta sitten, kun valmistuin. Jooh. Haaveilen myös käynnistä siellä EcoBeautyn ekokampaamossa. Energialeikkaus houkuttaa, vaikka toisaalta huuhaa-mittarit vähän piipittääkin. Onneksi noilla ainakin taitaa lukea, että ei tämä mikään energiahoito tai vastaava ole, vaan tietyntyyppinen hiustenleikkuu. Erityisesti kiinnostaa se intialainen päähieronta, joka kuuluu pakettiin, plus että se on muutenkin puolitoista tuntia hiusten ropellusta. Edellisen kerran kävin kampaajalla syyskuuussa, joten ehkä sitä voisi vaikka tässä kevätpuolella kokeilla tuotakin.


Kävin äsken ajelemassa hetken autolla, kun piti siirtää se muutenkin toiselle puolen katua pysäköintirajoitusten takia. Kuu helotti ihan uskomattoman kirkkaana! Miulla on tapana puhua itsekseen autossa. Horisin nytkin englanniksi vaika mitä. Sillä yritän pitää ääntämystä ja sanavarastoa yllä. Leikin olevani milloin missäkin radio- tai televisio-ohjelmassa haastateltavana ja sitten posmotan ummet ja lammet jostain, mikä sillä hetkellä tulee mieleen. Välillä jää nämä yksinpuhelut vähän päälle tai saatan alkaa miettiä jonkun yksittäisen sanan ääntämistä, ja sitten kuiskailen sanoja itsekseni kaupoilla käydessä. Toivottavasti kukaan ei ole vielä huomannut. Välillä tälleen illalla autoillessani mietin, että entä jos vaan lähtisin yhtäkkiä johonkin spontaanisti, ajaisin yöhön ja katsoisin mihin asti pääsisin. Tulisin kyllä takaisinkin, mutta joku tuossa skenaariossa houkuttaa. Ehkä sitten, jos rahatilanne parantuu, että voisi varautua vaikka hotelliyöhön jossain.


Uusi miekkailutakki on ihan huippu! Alkaa jo parin kerran jälkeen muotoutua sopivaksi. Olkasaumat hankasivat vähän ekalla kerralla, mutta se oli ehkä ennemmin semmoista hikihankaumaa, t-paita alla oli nimittäin litimärkä. Hikinen iho ottaa selvästi enemmän hittiä pienestäkin hankauksesta. Olen parina kertana päässyt sparraamaan ihan kunnolla. Se on jotenkin niin… kivaa. Oon aina sen jälkeen ihan puhki, mutta jotenkin se tekee hyvää korvien välille. On vain se hetki siinä, ei voi ajatella mitään muuta. Sitä vain keskittyy siihen etäisyyteen ja miekan teriin, liikkeeseen ja ennakointiin. Viimeksi lensi oikein kipinätkin, kun terät osui sopivalla tavalla yhteen. On myös kivaa, kun voi kerrankin hyötyä ja hyödyntää omasta massasta ja koosta, eikä aina tarvitse yrittää pienentää ja sirontaa itseään tai yrittää olla jotenkin hentovoimaisempi tai vähemmän ronski. On miulla tuollakin välillä itsetietoisia hetkiä ja nolostelen huonoa kuntoani tai muuta. Mutta on siellä paljon hyvääkin ja semmoista palkitsevuutta, mitä tarvitsee.

Hyvää uutta vuotta!

Tags

, , ,

Vuodenvaihde meni vauhdikkaasti, tänään olo on ollut pitkään aika hutera ja kuiva, mutta pikkuhiljaa tässä toivutaan. Hauskaa oli kyllä! Onnistuin näköjään kyllä pudottamaan uuden puhelimen useampaankin kertaan ja näytössä on nyt pieni naarmu, mutta onneksi se ei muuten tainnut ottaa kolhuja. Ja pitkät tähtisadetikut olivat ihan susia, osa syttyi, osa ei, ja nekin, jotka syttyivät, saattoivat sammua kesken kaiken. Kaupungin ilotulitus oli kyllä upea, mutta harmitti, että äänentoisto tuli niin kämäsistä pikkukaapeista. Musiikista sai hädintuskin paukkeen alta selvää ja musiikkivalinnat oli aika erikoisia. Miten Robbie Williamsin Let Me Entertain You, jonkun naisvokalistin tulkitsema Hallelujah ja outo medley Nightwishia, Finlandiaa ja Pirates of the Caribbean -henkistä tiluttelua kuvastivat Suomen 100-vuotista itsenäisyyttä? Mysteeri on se. Raketit itse olivat kyllä ihan Gandalf-tasoa, pakko arvostaa.

Yöllä nähtiin kaksi ihanaa chihuahuaa, jotka olivat emäntänsä kanssa lenkillä, niitä ei kuulemma pauke haitannut yhtään, ja hyvin rentoja olivatkin. Ihana eläinkohtaaminen, toinen koirista antoi minulle pusun! Marksin ovella jonossa onnistuin kaatumaan jotenkin täysin ilman syytä, jos siis viinaa ei lasketa tässä syyksi. Olin kuitenkin selvinnyt sinne asti kaatumatta noilla peilijäätiköillä, joita joka jalkakäytävä oli.

Oli ihanaa viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa. Joulunaika porukoilla oli yllättävän kuluttavaa. Siellä sai päivittäin kuulla monta kertaa, miten mikäkin ruoka lihottaa ja ohhoh! onpas tuokin julkkis lihonnut/rumentunut/mokannut. Ei todellakaan mikään kehopositiivinen ympäristö. Oma joulunangsti jotenkin tiivistyi siihen, ettei ollut kastiketta kinkun kanssa. Yleensä meillä on siis aina nyt ainakin kerran joulun aikana semmoinen “virallisempi” jouluateria, että laitetaan kunnon liinat pöytään, kynttilöitä ja syödään silleen kunnolla. Nyt sitten tuntui, että joka ateria oli semmoinen, että jokainen sai lämmittää itse mikrossa omat laatikkonsa ja annoksensa, eikä sitä kastiketta ees tehty. Tuntuu pöljältä, että tuo vaikuttaa noin paljon, mutta joku rituaali tuosta perinteestä jäi nyt puuttumaan, ja tuntui siltä, etten ollut tarpeeksi odotettu tai tärkeä ihminen, että maltettaisiin kaikki kokoontua porukalla pöytään. Pari päivää myöhemmin saapui veljeni paikalle avovaimoineen, ja niille sitten tehtiin kaikkea ja valmisteltiin pedit. Siellä oli myös todella huonot kelit, jouluna satoi vettä ja sitten tapaniksi kaikki jäätyi, eikä liikkumaan päässyt oikein millään kulkuneuvolla saati jalan. Kökötettiin sitten sisällä aika paljon. Monta kertaa huomasin myös, ettei jotain miun kommenttia jakseta kuunnella edes loppuun asti. Jesnin kanssa tästä bondailtiinkin, että miten sitä kotona käydessään aina taantuu sellaiseksi persoonattomaksi möykyksi, kun kuitenkin täällä omassa elämässä sitä on ihan niin normaali ihminen kuin kukaan nyt normaali on.

Oli helpottavaa tulla takaisin omaan kotiin. Sain perjantaina muuten hommattua uuden sohvankin itselleni, nyt voin katsoa Poldarkit rennosti istuen! Parasta oli, että soffa mahtui autoon sisälle. Pitäiskin varata autolle huoltoaika, että tuo tilaihme pysyisi liikenteessä mahdollisimman pitkään.

Itseltä ei ehkä lähde nyt mikään vuosi kuvina -koontipostaus, mutta ehkä sen verran voi vuodesta 2016 sanoa, että aika moni asia meni perseelleen ja että ahdistus tuntui olevan omassa ja monien tuttujen elämässä jokapäiväinen vieras. Oli julkkiskuolemia, ikätovereiden avioeroja, omakin parisuhde päättyi ja maailmanpolitiikan tilanne on tuntunut kiristyvän jatkuvasti. Ei ole kovin kummoisesti nukuttanut. Muutamana viime yönä olen pitkästä aikaa nähnyt huutopainajaisia.

Toivottavasti tämä vuosi toisi mukanaan helpotusta ja levollisuutta itse kunkin elämään.

Omat jutut

Tags

, , , , ,

Jumantsuigga. Nyt tein sen: ostin itselleni ihan oman konvehtirasian! En aio jakaa tuosta kellekään! Nautin jokaisen hartaasti ja kiitollisena! Ostin myös vähän jouluruokia itselleni, että ehdin päästä fiilikseen jo ennen viikonloppua. Joulutorttujakin ostin. En oo itse paistanut niitä vielä kertaakaan tänä jouluna.

Toisaalta mietitytti ostaa noita. Jotenkin jouluruokiin liittyy outo tunnelataus, vaikka meillä ei siis yleensä ole ollut mitään Suurta Tunteiden ja Rakkauden Joulua koskaan, ihan vaan semmosta perussukulaishengausta. Suoraan sanottuna, minua pelotti syödä yksin noita ruokia, koska siitä tulee jotenkin surullinen olo. Että tässä sitä nyt sähkökynttelikön valossa mutustellaan mikrossa lämmitettyjä valmisruokia, yksin, AIVAN YKSIN. Oikein emotionaalisina päivinä jo se sinkkukinkku, tai mikä pikkukinkku se nykyään on, nostaa palan kurkkuun. Ylipäätään monet yksittäispakkaukset ja semmoiset välillä ahdistaa, vaikka normielämässä ymmärrän hyvin niiden tarpeen ja kätevyyden, ostaahan niitä kuka tahansa, ei ne ole yksinäisille korvamerkittyjä.

Välillä taas mietin, oonko liian lapsellinen tai jotenkin lapsen asioihin jumittunut. Tekee mieli vain katsoa jotain kissajoulukalenteria, syödä suklaamuroja ja lukea lähinnä jotain ponikirjoja. Aikuisasioiden hoitaminen on raskasta ja masentavaa. Tunnen oloni lähinnä 12-vuotiaaksi.

Lupauduin tekemään ensi vuonna enemmän toimittajahommia, nyt olisi tiedossa ihan miulle varattuja teemoja. Pelottaa vähän, että lupasinko liikoja, osaanko tai jaksanko tehdä oikeasti niitä?

Istuminen tekee välillä kipeää, sillä takareidessä on aivan hervottoman kokoinen ja ilkeännäköinen mustelma. Onnistuin sössimään viikonloppuna paljuun menon. Olin astumassa paljun reunan yli ja arvioin, että askelma siellä vedessä tulee vastaan jo aiemmin, mutta eipä tullut, ja humahdin loput 30 cm vauhdilla ja täräytin reiden täysillä reunaa päin. Viikonloppu oli muuten kyllä mainio! Kerrankin pippalot, joista ei tarvitse kiirehtiä kotiin tai varoa hiljaisuutta, oltiin nimittäin mökkiolosuhteissa. Onnistuttiin mahduttamaan kahdeksan ihmistä pikkupaljuun ja oli paljon ihanaa ruokaa ja juomaa. Teki hyvää itse kullekin.

Jatkan nyt ensimmäisten konvehtien nauttimista rasiasta. Ai juma nää on hyviä.

Arvio-Maijja: Helen Macdonald: H niin kuin haukka (2014)

Tags

, , , ,

Huhhuh, sain viimein luettua H niin kuin haukan. Englanninkielinen romaani H is for Hawk ilmestyi vuonna 2014, Irmeli Ruuskan käännös on kansilehden mukaan painettu tänä vuonna. Mitenhän tätä alkaisi pilkkoa osiin?

Romaani on monta asiaa yhtä aikaa. Se on non-fiktiota, mutta se ei tarkoita, että se on suora tietokirja tai suora kuvaus haukan kouluttamisesta. Romaani kertoo siitä, kuinka Helen Macdonald, historioitsija, tutkija ja haukkaharrastaja, alkaa käsitellä isänsä kuolemaa ottamalla koulutettavakseen kanahaukan. Macdonald on kouluttanut ja metsästänyt haukoilla jo lapsesta saakka, mutta tällä kertaa hän päättää valita itselleen kanahaukan, jota pidetään yhtenä haastavimmista petolinnuista.

Kirja kertoo siis surutyöstä ja ihmisen ja eläimen kohtaamisesta. Siinä kerrotaan myös varsin seikkaperäisesti, mitä tarvikkeita ja vaiheita haukan kouluttamiseen kuuluu. Historiantuntijana Macdonald tuo tekstiin mukaan runsaasti lainauksia erilaisista haukkaa käsittelevistä teoksista, keskiajalta nykypäivään saakka.

Kirja on samalla myös erikoinen elämäkerta kirjailija T.H. Whitesta, 1900-luvun alkupuolella eläneestä englantilaiskirjailijasta, jonka tunnetuimpia teoksia ovat arthuriaaninen kirjasarja The Once and Future King sekä tässä romaanissa keskeiseksi nouseva teos The Goshawk (goshawk on suomeksi kanahaukka). The Goshawk oli Whiten tosipohjainen kuvaus epäonnisesta haukankoulutuksesta: sisältä rikkinäinen ja ristiriitojen repimä White heijasti pelkonsa ja epätoivonsa haukkaan ja yritti ehkä siten vahvistaa itsetuntoaan. Whiten elämän tarina kulkee Macdonaldin tekstissä ikään kuin erikoisena heijasteena menneisyydestä. Siinä missä White kuitenkin jää yksin omien henkisten haavojensa kanssa, Macdonald työstää omaa traumaansa.

Kolmanneksi kirja pohtii laajemminkin ihmisen ja luonnon suhdetta ja tarkastelee myös englantilaisuuden käsitettä.

Neljänneksi kirja on niin täyteläistä ja aivoja vääntävän kaunista tekstiä, että se vetää kananlihalle. Tästä kiitos myös kääntäjälle, täytyy ehkä lukea joskus teos alkuperäiskielellä, mutta nytkin se on huikaiseva. Pääosin varmaan juuri kielen takia tämä teos oli minulle harvinaisen hidaslukuinen. Tahkosin tätä varmaan puolitoista kuukautta, mikä on miulle pitkä aika. Sivuja on kuitenkin alle 400. Jokainen lause oli jotenkin niin täynnä tunnetta ja kauniita kielikuvia, että joka kappaleen jälkeen piti sulatella hetki. Tätä en voinutkaan ahmaista, mikä oli tervetullut muutos.

Laitan loppuun lainauksen tekstistä, kohdasta, jossa Macdonald näkee ensimmäistä kertaa haukkansa, jonka hän myöhemmin nimeää Mabeliksi.

“Ja kun viimeinen rusetti on avattu, mies ojentaa kätensä laatikkoon, ja suhisevassa siipien, jalkojen ja kynsien kaoottisessa ryskeessä, kimeän piipityksen keskellä kaiken tapahtuessa yhtä aikaa hän nostaa laatikosta valtavan, valtavan haukan, ja samalla hetkellä, oudon yhteensattuman kautta, päivänpaiste tulvahtaa yllemme, ja kaikki on yhtä kirkkautta ja raivoa. Haukan juovikkaat, pieksävät siivet, ilmaa pilkkovien tummakärkisten käsisulkien terävät harittajat, höyhenet, jotka ovat koholla kuin kiukkuiset piikkisian piikit. Kaksi valtavaa silmää. Sydämeni muljahtaa. Haukka on silmänkääntötemppu. Matelija. Langennut enkeli. Korppikotka väritetyn bestiaarin sivulta. Jotain kirkasta ja kaukaista, kuin veteen vajoava kulta.”

Liikaa/liian vähän

Tags

, , ,

Kävin läpi muutamia lipaston laatikoita, ja alkoi taas ahdistaa, miten paljon miulla on kaikkea ns. turhaa sälää, jota ei kuitenkaan sitten raaski laittaa pois. Lisäksi joukossa on myös jotain muutenkin tärkeitä juttuja, mutta kaikki on niin hassuilla pienillä lippulappusilla tai muuten oudon mallisia kapineita, ettei niitä saa mitenkään järkevästi säilöttyä. Lipaston kaappiosa tuntuu olevan edelleen kaaos. Haluaisin, että miulla olisi tosi selkeät lipastot ja lajitellut jutut hyllyissä. Tyyliin “töihin liittyvät”, “laskut”, “kuitit”, “päätökset”, “harrastuksiin liittyvät” ja niin poispäin. Suurin osa onkin jo silleen lajiteltu, mutta sit on kaikkea seilaavaa, mikä menisi moneenkin kategoriaan.

Muutenkin välillä iskee ahdistus, että miulla on jotenkin liikaa tavaraa, vaikka ei kai tuota edes ole hirveästi. On niin kuin joku outo syyllisyys, jos en lue jatkuvasti hyllyssä olevia kirjoja tai kuuntele levyjä. Tilanpuutteesta sinänsä ei ole kyse, nytkin nuo mahtuu olemaan olemassa olevissa hyllyissä ja kaapeissa. Mutta pitäisi kai jotenkin uudelleenjärjestellä kaikki. Ja on tuolla karsittavaakin, eipä sillä.

Vähän vaikeesti taas ottaa, noin niin kuin elämässä yleensä. Kaikki asiat odottaisi tekemistä, kokemista ja näkemistä, mutta en saa tartuttua mihinkään. Tekisi vain mieli ostaa kaikkea, ostaa uusia levyjä, kirjoja, vaatteita, tavaroita. Tekisi mieli ostaa uusi identiteetti, uusi minuus.

Tuntuu, että tietty sirpaleisuus ja epäkoherentti meno näkyy jo ihan fyysisesti. Pudottelen asioita, viimeksi pari päivää sitten ruokaostoksilla perunapussi vaan pudota läsähti lattialle ja yksi van gogh hajosi kahtia, samoin pussi repesi. Hukkasin auton vara-avaimen, vaikka yleensä olen tosi tarkka kaikista avaimista ja muista. Pudottelen ja kompuroin pitkin kaupunkia. Onnistuin levittämään pikaliimaa myös keittiön pöytään.

Kai sitä pitäis käydä vaikka kävelemässä, niin saisi jotain muuta tekemistä kuin koneella nyhjöttäminen. Kävellessäkin vaan ehtii harmillisen paljon miettimään kaikkea, mikä on pielessä, joten ei sieltä ainakaan rennompana takaisin tule. Mutta onpahan sit ees happea veressä, which is nice.

 

Tunteella

Tags

, ,

Taidan olla yleisesti aika pragmaattinen henkilö. Tunne-elämä toki löytyy, mutta se näkyy harvoin ulospäin mitenkään merkittävästi. Perusnaamalla mennään päivästä toiseen. Teen myös aika rationaalisia valintoja ostoksilla, mutta joskus tulee hetkiä, jolloin järki kaikkoaa. Tässä esimerkki:

kissetmpojot

Katsokaa nyt noita! Aaarrrghhh! En kestä tuota pientä surullista kissaa!!! 😥 Onneksi tämä impulssiostos (postikortti) maksoi huimat 1,60 €, eli se ei ole ongelma, mutta välillä sitä miettii, että mitähän miulle voidaan myydä kymmenen vuoden päästä jos herkistyn vielä lisää? Viime joulun alla myynnissä oli vielä surullisempi kissakortti, kuka sairas sadisti näitä tekee!? Silloin oikeasti olin jo tippa linssissä kaupassa ja piti lähteä pois.

Näin myös viime viikolla hienon ja kuristavan leffan nimeltä I, Daniel Blake. Se oli kaikinpuolin riipaiseva, mutta erityisen kauhea kohtaus tapahtui kirkon ruokapankissa. Se oli jotenkin niin pieni ja konkreettinen yksittäinen tapahtuma, että sen kautta tavallaan pääsin sisälle johonkin tunteisiin. Tuon kortin kanssa on ehkä sama homma. En pysty mieltämään tai käsittelemään uutisia sodista, ydinsodan uhkasta tai epidemioista. Ne on liian suuria kokonaisuuksia. Pitää löytää joku pieni avaimenreikä, minkä kautta uskaltaa alkaa purkaa edes osaa siitä ahdistuksesta ja surusta.