Arvio-Maijja: Helen Macdonald: H niin kuin haukka (2014)

Tags

arvio-maijja, Helen Macdonald, kirjallisuus, kirjat, romaanit

Huhhuh, sain viimein luettua H niin kuin haukan. Englanninkielinen romaani H is for Hawk ilmestyi vuonna 2014, Irmeli Ruuskan käännös on kansilehden mukaan painettu tänä vuonna. Mitenhän tätä alkaisi pilkkoa osiin?

Romaani on monta asiaa yhtä aikaa. Se on non-fiktiota, mutta se ei tarkoita, että se on suora tietokirja tai suora kuvaus haukan kouluttamisesta. Romaani kertoo siitä, kuinka Helen Macdonald, historioitsija, tutkija ja haukkaharrastaja, alkaa käsitellä isänsä kuolemaa ottamalla koulutettavakseen kanahaukan. Macdonald on kouluttanut ja metsästänyt haukoilla jo lapsesta saakka, mutta tällä kertaa hän päättää valita itselleen kanahaukan, jota pidetään yhtenä haastavimmista petolinnuista.

Kirja kertoo siis surutyöstä ja ihmisen ja eläimen kohtaamisesta. Siinä kerrotaan myös varsin seikkaperäisesti, mitä tarvikkeita ja vaiheita haukan kouluttamiseen kuuluu. Historiantuntijana Macdonald tuo tekstiin mukaan runsaasti lainauksia erilaisista haukkaa käsittelevistä teoksista, keskiajalta nykypäivään saakka.

Kirja on samalla myös erikoinen elämäkerta kirjailija T.H. Whitesta, 1900-luvun alkupuolella eläneestä englantilaiskirjailijasta, jonka tunnetuimpia teoksia ovat arthuriaaninen kirjasarja The Once and Future King sekä tässä romaanissa keskeiseksi nouseva teos The Goshawk (goshawk on suomeksi kanahaukka). The Goshawk oli Whiten tosipohjainen kuvaus epäonnisesta haukankoulutuksesta: sisältä rikkinäinen ja ristiriitojen repimä White heijasti pelkonsa ja epätoivonsa haukkaan ja yritti ehkä siten vahvistaa itsetuntoaan. Whiten elämän tarina kulkee Macdonaldin tekstissä ikään kuin erikoisena heijasteena menneisyydestä. Siinä missä White kuitenkin jää yksin omien henkisten haavojensa kanssa, Macdonald työstää omaa traumaansa.

Kolmanneksi kirja pohtii laajemminkin ihmisen ja luonnon suhdetta ja tarkastelee myös englantilaisuuden käsitettä.

Neljänneksi kirja on niin täyteläistä ja aivoja vääntävän kaunista tekstiä, että se vetää kananlihalle. Tästä kiitos myös kääntäjälle, täytyy ehkä lukea joskus teos alkuperäiskielellä, mutta nytkin se on huikaiseva. Pääosin varmaan juuri kielen takia tämä teos oli minulle harvinaisen hidaslukuinen. Tahkosin tätä varmaan puolitoista kuukautta, mikä on miulle pitkä aika. Sivuja on kuitenkin alle 400. Jokainen lause oli jotenkin niin täynnä tunnetta ja kauniita kielikuvia, että joka kappaleen jälkeen piti sulatella hetki. Tätä en voinutkaan ahmaista, mikä oli tervetullut muutos.

Laitan loppuun lainauksen tekstistä, kohdasta, jossa Macdonald näkee ensimmäistä kertaa haukkansa, jonka hän myöhemmin nimeää Mabeliksi.

“Ja kun viimeinen rusetti on avattu, mies ojentaa kätensä laatikkoon, ja suhisevassa siipien, jalkojen ja kynsien kaoottisessa ryskeessä, kimeän piipityksen keskellä kaiken tapahtuessa yhtä aikaa hän nostaa laatikosta valtavan, valtavan haukan, ja samalla hetkellä, oudon yhteensattuman kautta, päivänpaiste tulvahtaa yllemme, ja kaikki on yhtä kirkkautta ja raivoa. Haukan juovikkaat, pieksävät siivet, ilmaa pilkkovien tummakärkisten käsisulkien terävät harittajat, höyhenet, jotka ovat koholla kuin kiukkuiset piikkisian piikit. Kaksi valtavaa silmää. Sydämeni muljahtaa. Haukka on silmänkääntötemppu. Matelija. Langennut enkeli. Korppikotka väritetyn bestiaarin sivulta. Jotain kirkasta ja kaukaista, kuin veteen vajoava kulta.”

Advertisements

Arvio-Maijja: Milja Kaunisto: Piispansormus (2015)

Tags

arvio-maijja, huumori, inspiraatio, lukeminen, Milja Kaunisto, romaanit

Nytpä on viimeinenkin osa Olavi Maununpojan tarinaa luettuna! Piispansormus jatkaa siitä, mihin Kalmantanssissa jäätiin. Olavi ja Miracle ovat löytäneet ainakin hetkeksi tasapainon ja onnen erikoisessa ystävyys-rakkaussuhteessaan. Kaikkien opiskelijoiden tavoin Olavi kuitenkin prokrastinoi ja juopottelee itsensä niin flegmaattiseen ja mustasukkaiseen tilaan, että Miracle näyttää lopulta ovea.

Välillä tarinassa nähdään pätkiä Miraclen äidin menneisyydestä, sivutaan tarkemmin Jehanne Darcin salaisuutta ja valotetaan tuon ajan vaikutusvaltaisimman naisen, Jolanda Aragonialaisen rautakouran mahtia. Olavi Maununpoika välttelee vastuuta minkä kerkeää, ja yrittää lypsää aina vain lisää rahaa piispa Pierre Cauchonilta. Sormessaan Olavilla on Cauchonin piispansormus Invicta, voittamaton, jollainen Olavi itsekin uskoo olevansa. Liika valta ja turvallisuuden tunne kuitenkin sokaisevat Olavin, joka ei muutenkaan ole ihmistuntemuksessa se penaalin terävin kynä.

Tarinassa kuitenkin on mielestän erityisen hienoa se, että vaikka hahmot ovat joillain elämänalueilla täystorveloita, kukaan ei ole pelkkä pöljäke tai täysin erehtymätön analyytikko, vaan hahmot ovat inhimillisiä. Olavillakin on hetkensä, ja puhetaidossa Pohjolan mies pesee frankit, engelsmannit ja kirkonmiehet mennen tullen. Romaanissa on taas kerran paljon Olavin sisäisiä, lukijalle huvittavia angstipöräyksiä.

“Viini hämärsi ällini valon vähä vähältä, varoittamattomasti. Ja viinin noustessa kuumottamaan aivojani, pääsi Perkele sen mukana sisääni. Kuinka helposti se kävikään. Paljon juoneen miehen silmistä katselee Paholainen, ja se Paholainen oli jo ohjaamassa ajatuksiani kohti vääjäämätöntä, kohti kadotusta.” (s. 105)

Olavin suomalaistoveri Johannes Suuripääkin tekee paluun romaanissa. Heidän välilleen kuvataan myös hieno ystävyyssuhde, joka perustuu luottamukseen, huumoriin ja rehellisyyteen, eikä valtapeleihin, joihin monet Olavin muut tuttavuudet turvautuvat.

Olavi: “Johannes oli pölkkypäistä suurin, mutta hänen yksinkertaiset aivonsa havaitsivat asioita, joita minun monimutkainen ja hienovarainen mieleni saattoi joskus ylenkatsoa.” (s. 173)

Johannes: “Menenkin nyt silittelemään hänen jalomuotoisia pakaroitaan. Tapaamme huomenna. Ja veljeni, oli totisesti hyvä nähdä uudestaan kalpeat kasvosi. Olin kaivannut outoja ounastelujasi ja alituista valitustasi.” (s. 174)

Toivottavasti Kaunistolla on jo seuraava teos tulillaan! Romaanista saa valtavan määrän tietoa Ranskan historiasta 1400-luvusta. Lisäknoppina todettakoon, että suurin osa kirjan hahmoista on oikeasti eläneitä, historiallisia henkilöitä. Toki kirjailijan tulkintaa on mukana, mutta kyllä Olavin elämässä on hämmentävyyksiä varmasti ilman fiktiolisääkin.

Lukulistalla

Tags

Annukka Järvi, huumori, kirjallisuus, kirjat, Maeve Binchy, romaanit, viihde

Viime aikoina on taas nostanut päätään tarve lukea ja uppoutua johonkin tunneiksi. Netti alkaa olla sen verran tylsistyttävä, että pakko tarjota aivopololle edes jotain etäisesti älyä vaativaa. Ongelma taas on, että sit saattaakin lukea kirjan, josta ei tykkää!!!!!12″!”#!!”

Lähdin kevyesti liikkeelle lainaamalla Annukka Järven nuortenkirjan Tanssi neljällä jalalla (1993). Romaanissa lukioikäinen, tanssia harrastava Tuulia joutuu rattijuopon yliajamaksi. Onnettomuudessa toinen jalka amputoidaan reittä myöten, ja samalla Tuulia joutuu sanomaan hyvästit ammattitanssijan uralle. Yllättävä kiinnekohta arkeen ja minuuden uudelleenrakentamiseen muodostuu ratsastusterapiasta. Kirja on siis myös hevoskirja, joskin talliarki ei ole mitenkään suuressa osassa. Ensimmäisen kerran luin kirjan jo joskus ysärinä, ja jostain syystä se jäi mieleeni varsin hyvin. Ylipäätään miusta kotimaisten nuortenkirjailijoiden ja hevoskirjailijoiden taso oli ihan omaa luokkaansa verrattuna ulkomaisiin. Tietenkin joku brittien tallimaailma on jo niin erilaista Suomeen verrattuna, ettei niistä oikein kersana saanut kiinni.

Järvi kirjoittaa todella hyvin auki lukiolaisen mielenmaisemaa ja trauman käsittelyä. Tuulia tuntuu realistiselta hahmolta. Mukana on vähän romantiikkaa, ystävyyttä, perhe-elämää, ja vammaisuuden ja eriarvoisuuden pohdintaa. Olisipa muuten jännä lukea jonkinlainen jatko-osa romaanille. Kirjassa nimittäin mainitaan, että Tuulia on syntynyt -75, eli nythän hän olisi jo nelikymppinen.

Nyt lukuvuorossa on Maeve Binchyn Talo Dublinissa (1998), joka kertoo Tara Roadilla sijaitsevan viktoriaanisen talon ihmisistä ja elämänvaiheista. Olen vasta alkupuolella menossa, joten mitään arviota en osaa esittää. Tykkään kuitenkin Binchyn tavasta kirjoittaa arkisista asioista jotenkin siististi ja krumeilematta, mutta kuitenkin käyttäen rikasta kieltä. Suomennoskin vaikuttaa ammattitaitoiselta.

Halusin jo lainata Nora Robertsia. Se on miun ei-edes-niin-guilty-pleasure. (<- hieno lause, onnea Maija.) En kuitenkaan enää jaksa lukea niitä, kun ne hahmot on aina ihan samanlaisia. Kaikki on niin täydellisiä, vaikka tulisivatkin eri taustoista, ja amerikkalaiseen tapaan ne viimeistään rikastuu kirjan edetessä, jos eivät satu jo syntymään johonkin mystisen rikkaaseen irlantilaissukuun. Niin, kaikissa kirjoissahan romantisoidaan Irlantia ihan simona ja niitä myyttisiä juuria herutellaan viimeiseen asti. Ja kuka helvetti juo Harp-olutta? Robertsin kirjoissa kaikki, Irlannissa en nähnyt kenenkään juovan. Tykkään kuitenkin Robertsin kirjoissa semmoisesta tunnelmanrakentamisesta, ja jännäreissä se draamankaari yleensä toimii. Muuten kuitenkin ärsyttää ne samasta muotista prässätyt naiset ja miehet, naurettavan yliampuvat seksikuvaukset (ja sitten se seksi on kuitenkin aika vaniljaa), ja se loputon täydellisyys. Meinattiinkin ideoida kavereiden kanssa vastaiskuksi karvasarja, jossa on kyllä intohimoa ja tunnetta, mutta myös parin päivän säärisänkeä, vähän hienhajuisia polyester-sekoitepaitoja ja ihan tavallisia puuvillalakanoita.

Etsintäkuulutankin viihteellistä romantiikkaa, jossa on toimivat henkilöhahmot, huumoria ja jotain haastettakin aivoille. Kaari Utriotkin on tullut kahlattua läpi jo monesti.